Mun nauru kuulosti hyvältä sen olohuoneessa. Siellä kaikui sopivasti enkä mä kuulostanut väkinäiseltä.
Mä pidin siitä asunnosta. Se oli jopa kivempi (asunto) kuin mun exäni, josta mä ajattelin ettei mikään voinut mennä paremmaksi. Ja kuinka väärässä mä olinkaan sekä exän että tämän asunnon suhteen.
Mutta tulisiko tästäkin yksi niistä, joka ennen pitkää tulisi vain saattaa unohdukseen? Tulisiko tästäkin miehestä ennen pitkää yksi niistä, jotka vain jättäisivät minut yhtäkkiä ja mun tulisi vain päästä yli?
Joka kerta mä tahdon uskoa olevani poikkeus.
Sekä niille että itselleni.
Joka kerta mä haluan uskoa niihin sanoihin ja niiden aitouteen.
Mutta joka kerta, joka kerta
kaikki päättyy kuten aina,
loputtomaan haikeuteen.
Luopumisen vaikeuteen.
Mutta joka kerta se on vähän helpompaa.
Soita mulle. Tai laita edes viesti. Yritä etsiä se mun kadonnut korvakoru. Mä tiedän, että se jäi sun luoksesi. Ja ennen pitkää sä tulet löytämään sen.
Todista, että ne sanat tarkoittivat jotain. Vakuuta, että niillä teoilla oli syynsä. Uskottele mulle ettei se ollut turhaa, ja että sä olit tosissasi alusta asti.
Jotta mä jatkossakin uskoisin olleeni jotain.
Mutta kuten aina,
joka kerta,
mä mietin ja kohtaan tosiasiat.
Se ei koskaan soita. Ei laita viestiä. Mä en ollut poikkeus, mutta enää se ei satuta mua aivan yhtä paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti