Puhu peilille

Mua on nyt viimeaikoina oikeasti ruvennut vituttamaan nähdä erästä ystävääni, jota kutsuttakoon edelleen Saijaksi. Mä en välittäisi nähdä sitä, koska mua vain rupeaa ärsyttämään niin suunnattomasti joka kerta sen seurassa. Mä olen kyllästynyt vääntämään samoista asioista; aina vain sen miehistä. Koska aina kun me nähdään, me jauhetaan (tai siis se jauhaa) se sama kaava läpi: mies sitä ja tätä, joku toinen mies tätä ja sitä ja nämä läpäläpä. Mutta kun me (nykyään siis lähinnä se) on käyty tuo keskustelu yhtään liioittelematta kymmeniä kertoja, mä en vain enää jaksa jauhaa sitä uudestaan. Kuinka monta kertaa villegallen ja vilhoeskon aamiaistottumiset on käytävä läpi? Kuka edes jaksaa hehkuttaa näiden hiuksia tai hikipantoja viikko toisensa jälkeen? Mä olen niin kyllästynyt siihen ja sen kuunteluun. Mä olen huomauttanut sille tästä usein; että voitaisiinko puhua muustakin, kun se aloittaa iänikuisen evankeliumin timmitommeistaan tai milloin mistäkin. Mä olen ärähtänyt sille, yrittänyt kohteliaasti huomauttaa, mä olen sanonut suoraan, kivahtanut kyllästyneenä ja vikissyt vittuuntuneena, mutta turhaan. Vaikka mä saisin megaluokan raivokohtauksen ja vaahtoaisin sille kyllästymisestäni timmitommeja kohtaan, se vain jatkaisi. Koska sen mielestä ei ole mitään ihanampaa kuin sen miehet ja niistä keskustelu. Ja sen mielestä on vittu hauskaa että mä suunnilleen kiehun raivosta ja turhautuneisuudesta, kun edellä mainitut miehet mainitaan viidennen kerran kymmenen sekunnin sisään.

Siis oikeasti mä olen sanonut sille, yhtään liioittelematta, varmaan lähemmäs 30 kertaa tästä, mutta se vain luulee etten mä ole tosissani. Että huvikseen mä vain tukahdun ja räjähdän joka kerta, kun sama läpinä mattieskon vaatteista tai ammatista alkaa. Että mä huvikseni pyydän taas vaihtamaan puheenaihetta. Että mä huvikseni vain tuijotan kyllästyneenä muualle enkä kommentoi mitään. Mikään ei ole niin vituttavaa kuin se, ettei oteta tosissaan. Niin että kyllä, mun mielestä on vitun hauskaa läpistä 3 kertaa viikossa sun miehistä ja se keskustelu ja ylistysevankeliumi menee aina ihan saman kaavan mukaan. Ja nykyään mä vain kuuntelen ja yritän saada suunvuoroa, kun se pauhaa eteenpäin. Ja kun mä huomautan asiasta 31:n kerran, niin ei mua enää naurata. Ei enää naurata, koska siinä vaiheessa mulla ihan oikeasti alkaa keittää yli. Mä olen ihan oikeasti rähjännyt sille tästä, muttei se tee asialle mitään. Jos mua sanottaisiin saamattomaksi miesasioideni hoidon suhteen ja mä saisin siitä ripitystä ja miksen mä tee timmitommin eteen mitään, niin kyllä mä siinä vaiheessa miettisin, pitäisikö jonkin muuttua. Mulla on kilahtanut useamminkin sen suhteen, koska mä en ihan oikeasti vain enää kestä enkä jaksa sitä samaa keskustelua sen kultipuppelin aamupalasta.
Mutta se, että mä inhoan sitä keskustelua, saa sen vain lätisemään paskaa entistä enemmän.

Mä en oikeasti kohta jaksa nähdä sitä ollenkaan, koska kun me nähdään toi keskustelu ja muut sössöt käydään aina läpi. Kun mä olen huomauttanut niin monta kertaa, että eikö me oikeasti voitaisi tehdä välillä jotain muutakin kuin käydä hyödyttömiä keskusteluja milloin minkäkin jätkän ihanuudesta. Mutta ei. Kun siitä on niin saatanan ihanaa käydä noita hermontappokeskusteluja päivä toisensa jälkeen, koska luonnollisesti se ajattelee, että mustakin sen kultapuppelin aamiasjutut ovat yhtä saatanan ihania kuin saijan itsensä mielestä.
Mutta ennen kuin mä jonain päivänä kilahdan raivotautisena lopullisesti, mä olen yrittänyt saada keskustelua muihinkin suuntiin. Mutta aina se palaa siihen samaan; voi miten söpö timmitommi on ja vähän ihkua kun akilla on ruskee paita. Ja kun tätä kuuntelee 1.45 h putkeen niin kyllä vituttaa. Varsinkin kun läsnäolo on oikeasti yhtä tyhjän kanssa. Se voisi käydä ko. keskustelun itsensä kanssa vaikka himassa peilin kanssa, koska ei mua siihen tarvita. Mä olen vain sen lätinän vastaanottaja. Mua tarvitaan siihen, että lätisemisen jälkeen se on vieläkin syvemmällä kusessa timmitomminsa kanssa ja se pitää sitä vieläkin ihanempana kun on saanut puhua ja ylistää sitä 1.45 h. Mua tosiaankin tarvitaan vain kohteeksi, jotta siitä sen jälkeen tuntuisi, että ne sen miehet tosiaan on niin ihania mitä se kuvittelee. Mutta mä olen kyllästynyt olemaan se kohde.

Pikkuhiljaa tässä on meinaan oikeasti käynyt niin, ettei me puhuta enää juurikaan muusta. Kuvitellaan, että jos mä näen sitä vaikka kahden tunnin ajan, niin tunti 55 me käytetään sen miehistä puhumiseen. Tai siis se käyttää ja mä teen hidasta ja tuskaista hermokuolemaa. Loput 5 minuuttia se jauhaa itsestään ja osaa toki yhdistää sitten senkin siihen, miten loistava vaimo tai mikälie hänestä milloin kellekin tulisi. Ja siinä vaiheessa mä todellakin mietin, jaksanko mä nähdä tota tyyppiä tän jälkeen enää ikinä.

Koska se oikeasti tietää, etten mä nauti olostani timmitommeista keskustelutilanteissa. Mutta se ei välitä. Koska mitä muutakaan se on, että mun pyynnöistä huolimatta se paasaa aina vain samaa asiaa? Että mun pitäisi istua hiljaa ja kuunnella noita juttuja taas, vaikka mä en enää jaksa. Koska kyllä mä ainakin miettisin, jos mä itse jauhaisin omasta elämästäni ja siihen kuulumattomista miehistä loputtomiin ja kaikki mun kaverit vain istuis siinä että voi jeesus.

Mutta ei saijaa näköjään kiinnosta. Mutta siinäpähän oppii kiinnostumaan, kun ei sillä kohta enää ole kelle jauhaa. Ja kun mä kyllästyn lopullisesti johonkin, niin silloin mä kyllästyn. Siinä vaiheessa on ihan turha tulla lepertelemään ja piipittämään mitään "matti on susta kiinnostunu" -shaibaa, jolla mut sais takaisin kohteeksi. Koska kaikkien niiden 3587:n keskustelutunnin jälkeen mä en enää lepy. Mun hermot ei ikinä palaudu siitä hidaskestoisesta kidutuksesta, jonka timmitommin aamiaisen perusteellinen läpikäyminen 33:n kerran aikaansai. En jaksa enää, eikä asiaa auta se, ettei mua selvästikään arvosteta yhtään, kun olen yrittänyt huomauttaa kiinnostuksen puutteesta hänen miehistään käytävää keskustelua numero 1000 00000 2546 kohtaan.