Anteeksi pitkä poissaoloni täällä, mutta ettepä ikinä arvaa missä merkeissä vietin viikonlopun...polttareissa..!!
Ja joo, nyt tähän väliin on huokaistava, etten tietenkään omissani, vaan erään kaverini, mutta rehellisesti sanottuna mun on ihan todella vaikeaa uskoa, että joku mun kavereistani menee pian naimisiin.
Samaan aikaan kun joillakin on jo (vakituiset avio-) miehet ja lapsentekohaaveet ja asuntolainat päällä, mulla ei ole edes mitään toivoa mistään noista. Osa mun ystävistäni (ja ehkä välillä minä itsekin) elää vieläkin samanlaista elämää mitä 19-vuotiaana (kärjistettynä: irtosuhteita, vuokra-asuntoja, pätkätöitä) ja toinen porukka taas on sitoutunut "aikuismaiseen" elämään avioliittoineen jne. On todella outo tunne, että Hanne menee naimisiin. Naimisiin. Vakiintuu. Loppuiäkseen. Jos kuuluu siihen onnelliseen 60%:iin, jotka ei päädy eroon nyt tai ensi vuonna.
Ja mä mietin, että mäkin voisin olla Hanne. Mulla voisi olla edessäni ihana tulevaisuus mun murupuppelin kanssa (tai siltä se ainakin vielä vaikuttaisi) ja me suunniteltaisi yhdessä ihanaa kotia sisältäen lapsentekosuunnitelmia ja koiria ja puutarhoja ja keittiöremontteja.. Mäkin voisin olla Hanne, mutta jostain syystä mun elämäni ei vain ole mennyt noille urille. Ja suurin syy siihen on (sitoutumishaluisten) miesten puute.
Mutta toisaalta, en mä ehkä vielä mitään naimisiinmenoaikeita kaavailisikaan, vaikka mies olisikin. Silti on outoa miettiä, miten osa mun tutuistani alkaa vähitellen vakiintua pysyvästi ja kohta niitä alkaa yksitellen siirtyä avioliiton satamaan samaan aikaan kun mä boardaan itseni miehestä 1 mieheen 2.
Mä olen kyllä muuttunut miesten suhteen. Mä osaan nykyisin jo olla katsomatta, kiinnostumatta, niistä tyypeistä, jotka eivät koskaan halua sitoutua. Mä en jaksa enää elätellä toivoa, että toi hottisjääkiekkoilija ikinä sitoutuisi muhun, vaan mä jätän sellaiset pois laskuista jo ennen kuin mitään laskutoimenpiteitä tarvitaan. Mutta jostain syystä aina ne, jotka musta kiinnostuvat, ovat mua +- 10-15 vuotta vanhempia, joten syy siihen, miksi mä en ole purjehtinut yhtään mihinkään satamaan sai ehkä juuri ihan ok:n selityksen.
Mutta toisaalta, ei mun tarvitse olla kuin kaverini. Mä tiedän, että kun yksi meistä nyt menee naimisiin, muutkin (ne joilla on siihen tietyt resurssit; kuten mies) alkavat tuntea painetta sitoutumiseen. Jos kerran kaikki muutkin tekee niin. Pikkuhiljaa ei olekaan enää yhtään epätavallista, että kihlajais-, hää- ja vauvauutisia alkaa oikein sadella. Mutta eihän se ole multa pois. Kuitenkin, kun kaikki muut kääntyvät tuohon suuntaan, niin kyllä se pistää miettimään, mihin mun pitäisi oma elämäni suunnata.
Hanne, samanikäinen kuin mä, kihloissa, kohta naimisissa, niin superkotirouvakamaa että mua oikein hirvittää.
Ja sitten minä, siviilisääty sinkku (kuten viimeiset 1,5 vuotta), aikomus vaihtaa alaa ja kaupunkia as soon as possible. Että jää mulla vauva-aikeet ja omakotitalot kyllä jonnekin (ei niin lähi-)tulevaisuuteen.
Mutta toisaalta taas, jos mä yrittäisin pitää tota "nuorena on aikaa opiskella ja etsiä itselleen" -mussutusta pystyssä niin ehkei kaikki muutkaan kavereistani kokisi hirveitä paineita naimisiinmenoon ainakaan ihan ensi viikolla. Vaikka onhan se tietty erittäin jees saada hyvä syy ostaa uusi mekko ja kengät ja toivoa, että Hannen sulhasella olisi potentiaalista aviomiesmatskua vaikka bestmanina tai muissa juhlavieraissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti