perjantai 30. elokuuta 2013

makkaramekot 10-vuotiailla - hot or not?

Mielestäni pahinta, mitä vanhemmat voivat tehdä lapsilleen on se, etteivät he kasvata niitä. Liikaa näkee ja kuulee nykyään huonosti kasvatettujen lasten puheita ja käytöstä. Eilenkin, kun olin kantamassa tavaroita autoon, joku huonostikasvatettu penska murahtaa mulle voi vitun ämmä kun se joutuu väistämään mua, kun menen ulko-ovesta tavarakassin kanssa. Ja mitä tollaisille penskoille voi sanoa tai tehdä; ei mitään, koska ne tietysti juoksevat vanhempiensa luokse itkemään ja esittämään kilttiä ja hyväkäytöksistä 10-vuotiasta, ja vanhemmat tietysti uskovat kakaraansa, koska eihän niiden jussipetteri kiroilisi ikinä ja se on sitten naapurin täti, joka saa syyt niskoilleen, että pelotteli meidän pikku jussia.

Tuntuu, että varsinkin tämä nykyisten 10-15-vuotiaiden ikäryhmä on ihan karannut käsistä. Joka päivä kuulee niiden kiroilevan, puhuvan ikäisilleen sopimattomista asioista, polttavan tupakkaa (siis oikeasti 12-vuotiaat!!?) ja juovan energiajuomia ja istuvan mulkoilemassa ohikulkijoita jossain automarkettein pihoissa. Eivät tietenkään kaikki, mutta silloin kun minä olin 10, en muista, että kukaan minun kotikulmieni lapsista ja ikäisistäni olisi huudellut rumuuksia tuntemattomille tai itseään vanhemmille, koska ei kukaan tehnyt sitä. Toki oli jotain kovanaamoja, mutta eivät nekään ruvenneet aukomaan päätään tuntemattomille tai naapurin tädeille, koska se ei ollut soveliasta.

Ja muutenkin; kyllä meillä aina opetettiin, miten julkisissa paikoissa käyttäydytään. En mä olisi kuvitellutkaan voivani sylkeä kirjaston tai lähikaupan lattialle (tätäkin on tullut nähtyä) tai haistattelevani joillekin tuntemattomille. Enkä mä olisi uskaltanutkaan. Ehkä se on sitten sitä, että nykyään lapset "aikuistuvat" niin aikaisin; leikkiminen ja muut 'lapsellisuudet' lopetetaan siinä 9-vuotiaina, pitää olla kuten kaikki muut, pukeutua kuin 20-vuotias, aloittaa päihteiden käyttö liian aikaisin ja olla niin kovista, niin kovista. Mutta musta on kauheaa, miten nopeasti tämä muutos on tapahtunut. Mä muistan kyllä, että oma ikäryhmäni kävi vielä ihan kepeästi haalareissa koulussa joskus 5-6-luokillakin, pelasi gameboytä välitunneilla ja siinä ei ollut mitään noloa, että vaihdettiin pokemon-kortteja tai leikittiin barbeilla. Sitten yhtäkkiä, muutamaa-paria vuotta minun jälkeeni, edes ekaluokkalaiset eivät enää tulleet kouluun haalareissa (noloako, tuo haalarin käyttö?) ja eivät kai nykylapset voisi kuvitellakaan leikkivänsä pokemonia 11-vuotiaina?
Huh.

Ja mitä nyt näitä lähialueen lapsia kun on tullut vastaan, niin ei minun aikanani edes varmaan valmistettu minishortseja tai "tissivöitä" missään lasten 128-164cm -osastoilla. Nykytyttösistä päätellen muoti ja pukeutuminen ovat ihan sama juttu kuin aikuisten, vain vähän pienemmässä koossa. On leggingsiä, minishortseja, tissivöitä, leopardikuvioista makkarankuorimekkoa ja mitä vielä.. Jos mulla on joskus lapsia, etenkin tyttöjä, niin mä en kyllä ikinä ostaisi niille 10-vuotiaille sen näköisiä vaatteita, joissa 18-v likat menevät baariin. Ehkä ne sitten häpeävät mua, kun pakotan ne pukeutumaan kokopitkiin housuihin ja pitkähihaisiin paitoihin talvella, enkä anna heidän ostaa eläinkuviollista hametta fiorellasta niiden ollessa 12-vuotiaita. Mutta minkäs teet, kun ikäryhmän paine painaa enemmän kuin se, millainen lady äiti haluaisi sun olevan.



keskiviikko 28. elokuuta 2013

miehen nykyisen haukkuminen

Moni kuvittelee pääsevänsä paremmin yli erosta, jos etsii vikoja exänsä nykyisestä. Tunnustan itsekin tehneeni tätä joskus, mutta mitä se enää hyödyttää? Se, että etsii kyseistä naikkosta kaikista sosiaalisista medioista virheitä löytääkseen ei tuo exää takaisin. Minulle miehen nykyisen kyylääminen vain ainakin tuo pahemman olon, sillä hänen tietojaan ja kuviaan katsellessa tulee pakostikin mieleen ajatuksia: oliko toi sitten parempi kuin minä? toi on laihempi/kauniimpi/upeampi kuin minä.. 

Ja toki voi käydä niinkin, että nykyinen ei yllä mielestäsi läheskään sinun tasollesi, mutta jokainen on yksilö. Uudessa tyypissä oli jotain, mitä sinussa ei, ja vaikka hänen hampaansa kellertäisivät tai tukka olisi feikki, hänen haukkumisensa ei tuo miestä enää takaisin. Minäkin olen metsästänyt vikoja ja huonoja puolia mieheni uudesta naisesta, mutta olen lopettanut sen touhun. Aiemmin naureskelin ja ajattelin, että olisihan se parempaakin saanut, ettei hänen olisi tarvinnut tyytyä tuollaiseen, mutta lopetin ne ajatukset tajuttuani, että joku toinen katkera exä saattaa tai on saattanut ajatella minusta aivan samoin. Katsellut kuviani ja miettinyt, että ei luoja, miten ruma toi ämmä on ollut. Haukkunut minut maanrakoon ystäviensä kanssa ja päivitellyt tukkaani, kasvojani tai kehoani ja verrannut omaansa (joka tietenkin on vienyt voiton, tietysti.) Kyllä mä itsekin nostin itseni paremmuusjalustalle miesteni exien ja nykyisten suhteen, mutta en koskaan ajatellut, että jollekin muulle, minä olisin se rumempi, löllömpi ja kaikin tavoin huonompi versio jostakin. Ja nykyään minä ajattelen tällaisia asioita: miksi haukkua turhaan muita, mitä se sinua hyödyttää? Tuleeko siitä oikeasti parempi olo? Haukkumisen ja nöyryyttämisen merkityksen tajuaa vasta sitten, kun on itse ollut se haukuttu osapuoli. Ja siksi, kokemuksesta; aina sinä surkeimpana ja huonoimpana ja rumimmaksi rankattuna ihmisenä, olen melkeinpä ottanut kunnia-asiakseni saada turhan haukkumisen ja vertailun loppumaan, vaikka totuushan on, etteivät iteään muita parempina pitävät ihmiset lopeta sitä koskaan, sillä se on heidän keinonsa tuntea olonsa paremmaksi.




maanantai 26. elokuuta 2013

ansaitset parempaa

















Viimeinen viikkoni täällä. Niinpä aion viimein päästää irti aivan kaikesta siitä, mikä muistuttaa mua jostakin sellaisesta, mikä saa minut masentumaan tai surulliseksi. Luovun tavaroista, jotka saavat pintaan liikaa muistoja luokkaa: tuo paita mulla oli kun näin jessen ekan kerran ja se kehui sitä - koska mä en enää halua roikkua niissä muistoissa, joiden tolkuton jankkaus ei tuo elämääni enää mitään.

Poistan ne kappaleet puhelimestani, jotka muistuttavat jostain ikävästä menneisyyden tapahtumasta, lopetan niiden asioiden vatvomisen. Minä ansaitsen parempaa kohtelua niiltä ihmisiltä, ja jos he eivät sitä pysty minulle tarjoamaan, he eivät enää kuulu elämääni. Hirveän kauan multa kesti tajuta se, mutta jokainen ihminen, minäkin, ansaitsee arvostusta. Ei ole ihan sama, miten muut sinua kohtelevat. Ei ole ihan sama, soittiko hän sinulle vai jättikö hän sinut kahden päivän kuluttua, koska totuus on, että sinä ansaitset parempaa kohtelua. Jos joku ei sitä ymmärrä, hän ei ole osa elämääsi.

lauantai 24. elokuuta 2013

hyvästi miesasiat
















Minä olen miettinyt, miten mulla on ollut jotenkin niin huoleton olo viime viikkoina. Sitten mä tajusin, että kenties osasyy siihen (uuden elämän lisäksi) on ollut se, ettei mun ole tarvinnut vatvoa miesasioita, etenkään omiani (koska sellaisia ei juuri nyt ole). Loppujen lopuksi se on kauhean uuvuttavaa, aina miettiä, miksei se ja se nyt soittanutkaan tai miksi se ja se sanoi sitä ja tätä - ja tämähän jatkuisi loputtomiin, jos vain olisi joku, josta sitä jatkaa.

Mutta jo pitkään mä olen yrittänyt päästä irti turhasta vatvomisesta ja asioiden uudelleen ja uudelleen läpi käymisestä. Jonkun miehen käytöksen, pukeutumisen tai fb-tykkäämisten läpikäyminen ei loppupeleissä auta mitään. Se, että mä (jonkun ystäväni aloitteesta useimmiten) jauhaisin jonkun ravintolapäivityksestä, farkuista tai autosta sen 3,5 tuntia, ei toisi minua yhtään lähemmäs häntä. Se, että mä miettisin, miten kultainen, ihana ja ihana hän olisi, tai kuinka upea, loistokas ja herkkä suhde meillä olisi, ei saisi niitä asioita yhtään lähemmäksi toteutumista. Jostain kumman syystä juuri näiden fantasiakulissien pystyttäminen on ystävieni lempipuuhaa - mutta ajan kanssa olen jo huomannut, ettei siinä saavuta mitään. Alkaa vain uskoa liioitellun täydellisiin unelmiinsa ja pettyy, jos (kun) ne eivät olekaan sitä, mitä kuvittelit.

Ja kaikki tuo on niin turhaa. 
Meinaan, voi sitä lauantain tai maanantain tai minkä tahansa viikonpäivän vuorokaudenajasta riippumatta käyttää parempaankin kuin jonkun säätösi luonteen, pukeutumisen tai uramotivaation puimiseen. Aina, kun joku kavereistani aloittaa puhumaan jostakin miehestäni konditionaalissa, mä lopetan kuuntelun ja vaihdan puheenaihetta vaikka talouspolitiikkaan mahdollisimman pian. Kaikenlainen vatvominen ja ennakkohehkutus vain tuottaa pahan olon, jos hehkutukseen ei myöhemmin koskaan synnykään aihetta. Jos jokaisen baaritutun jälkeen kuvittelet kaiken valmiiksi ensitreffeistä häihin, mitä sä sitten teet, kun tyyppi ei lukuisista soitoistasi huolimatta haluakaan nähdä sua?
Sen sijaan, että keksisitte nimet valmiiksi teidän tuleville lapsille, keskity vaikka miettimään ja myöntämään itsellesi se, että se jätkä ei välttämättä ajattele niitä asioita vielä ihan heti. Älä elä kuvitelmissa. Niiden toteutumattomuus aiheuttaa vain surua, jonka olisi voinut välttää, jos ei koskaan olisi alkanutkaan kuvitella liikoja. Ja jos muut eivät tajua lopettaa turhaa spekulointia ja läpinää, mä vaihdan seuraa sellaiseen, jonka kanssa sitä ei tarvitse koskaan edes aloittaa.


torstai 22. elokuuta 2013

kivat kaverit osa 2

Joskus minusta tuntuu, tai hyvin useinkin minusta tuntuu, että minä olen aina tuon tarinan tähkäpää (vai mikä tuo likka nyt olikaan nimeltään) ja kyseiset sanat voisivat tulla kaverini suusta.

Ja aina, näinä useina päivinä, minusta tuntuu, että se tekee näitä muka-hauskoja, minua halventavia pilkkaherjojaan ihan tahallaan. Sanoo juuri jotain tuonkaltaista, itseään ylistävää ja minua alentavaa.

Hän, joka aina väittää omaavansa vahvan itsetunnon ja olevansa niin itsevarmaa että. No, toisille itsevarmuus vain on toisten kustannuksella oman paremmuudentuntonsa pönkittämistä.

Jälleen yksi ihminen lisää, jota minä lähdettyäni en jää kaipaamaan. Jolle mentyäni en soita. Koskaan.

tiistai 20. elokuuta 2013

välinpitämättömät ystävät

Jotenkin ironista, että kaikki haluavat nähdä minua juuri nyt, juuri nyt, kun olen lähdössä pois ja minulla on viikko aikaa nähdä niitä. Missä ne ihmiset olivat kuukausi tai vuosi sitten? Ei minulle kukaan silloin soitellut, mutta jostain syystä ne haluavat annoksensa niin sanottua ystävyyttämme kun sitä vielä on tarjolla. Ja minusta tuntuu vähän oudolta, että vaadittiin muutto, että ne tajusivat mun olevan oikeasti olemassa. Olinko minä niille tätä ennen sitten vain yksi nimi listassa, kaikkien niiden tärkeämpien jälkeen, kun minulle ei koskaan soitettu? Jos olisin ollut niille niin merkittävä tai tärkeä, kai ne olisivat ottaneet yhteyttä jo ennen kuin se olisi liian myöhäistä. Vasta uutinen poislähdöstäni saavutti ne, ne kenties kokivat velvollisuudekseen sanoa ne kolme sanaa, ne kolme maagista sanaa: pitäs kyl nähdä.

Mutta ei mun aikani enää mitenkään riitä kaikkien näkemiseen. Minulla on tavarat pakattavana, asunto siivottavana, auto tankattavana, hankintoja tehtävänä ja yhtäkkiä normaaliin verrattuna kymmenkertainen ihmismäärä tavattavana. Jostain syystä ne hyvänpäiväntutut muistivat olemassaoloni nyt, eivätkä pari kuukautta sitten, mutta mieluummin minäkin sitten kulutan viimeiset päiväni sellaisten ihmisten seurassa, joille olen koko ajan ollutkin olemassa.

Nyt kun minulla on vain viikko aikaa, minä en mitenkään pysty ravaamaan niiden kaikkien kanssa kahveilla tai jeesustelemaan, miten ihmeessä me ei olla nähty aiemmin tai useammin. Ei se nimittäin koskaan minusta ollut kiinni. Minä olisin tavannut niitä mielelläni jo aiemmin, minä otin yhteyttä, mutta niillä oli aina jotain tärkeämpää, eivätkä he koskaan palanneet asiaan, vaikka tekopyhästi lupasivat. Minä olin kyllä täällä koko ajan, mutta ne kiinnostuivat ja muistivat seurani vasta nyt.
Kaikkein surullisinta on, että kun he kuitenkin tiesivät lähdöstäni, mikseivät he ottaneet yhteyttä jo ennen ihan viimeisimpiä päiviä? Mikseivät he ottaneet yhteyttä jo elokuun alussa, kun minulla olisi ollut aikaa - mutta ehkä yhteydenotoista ja niiden jäämisestä pitäisi päätellä jotain. Jos minua lykätään viimetippaan, en koskaan olekaan ollut heille mitään. Ne tiesivät jo hyvissä ajoin, että ennen syyskuun alkua minä häviäisin maisemista, mutta eivät aiemmin sitten välittäneet. Nyt kun juttu muutostani leviää, ne ehkä oikeasti sisäistivät sen, etten minä ole täällä enää kahden viikon päästä. Ne kuitenkin tiesi mun lähtevän, mutta heillä oli aina aiemmin jotain tärkempää, ja se kertoo ns. ystävyydestämme kaiken.


Ihmiset kysyvät minulta, miksei me olla nähty useammin. Mutta hei.
Minä olin täällä koko ajan. Kysykää itse itseltänne, missä te olitte vuosi sitten.
Niitä, joille mä en ollut olemassa vuosi sitten, mä en välitä nähdä tänäänkään.
Me olemme eläneet erillämme ihan onnistuneesti tähänkin asti - tapaamatta lähes ikinä ja vaihtamalla kahden minuutin kuulumiset kassajonossa aina kerran vuodessa
- miksi me sitten muuttaisimme tätä hyväksi todettua tapaa ystävyydestä?
Kyllähän se riitti teille aiemminkin.



lauantai 17. elokuuta 2013

kopioivat kaverit

"Mä ajattelin kans vaihtaa alaa ens keväänä", se päräyttää ilmoille ja jatkaa pälätystä Jyväskylän ja Keski-Suomen tylsyydestä niin kuin olisi muka aina ajatellutkin sitä.
"Siis mitä?" multa pääsee vihaisemmin kuin oli tarkoitus.
"Ja mitä alaa?"
Ja jotenkin minä en ylläty, kun se ilmaisee hakevansa samalle alalle, jolle minä nyt vaihdoin.
Oh god, mä ajattelen. Eikö sillä tosiaankaan ole mitään omaa? Ainahan se oli tykännyt työstään journalismin alalla ja sillä oli vakituinen työsuhdekin ja työ, jossa se ainakin vielä vähän aikaa sitten tuntui hyvinkin viihtyvän. Kunnes mä kerroin muuttavani pois.
"Aha", minä töksäytän sen alanvaihtosuunnitelmille ja yritän hienovaraisesti taivutella sitä pysymään valitsemallaan tiellä. Jos journalismi oli se sen juttu, se oli opiskellut sitä alaa monta vuotta, miksi se muuttaisi suunnitelmiaan minun takiani?
Voi helkkari, mä ajattelen uudestaan, kun se alkaa paasata siitä, että se on muka aina halunnutkin opiskella sitä "minun" alaani ja juuri siinä kaupungissa missä minäkin. Miten se ei sitten koskaan aiemmin ilmaissut innostustaan radiografiaan* (*ala muutettu) tai muualle muuttoon? Miten minusta jotenkin tuntuu että jos mä olisin jäänyt tänne, sekin olisi ihan onnellisena asunut täällä tai jos mä olisin päättänyt hakea oikeustieteeseen napapiirille ja jotenkin kumman kautta päässyt sinne, niin miten musta jotenkin tuntuu, että se olisi kohta ilmaissut halunsa oikeustiedettä kohtaan..

Yksi syy alunperinkin siihen, että minä päätin lähteä, oli se, että halusin eroon muista. Halusin olla minä, en halunnut että kukaan hidastaisi mua tai estäisi minua tutustumasta uusiin ihmisiin tai olemasta sellainen kuin en heidän mielestään voisi koskaan olla. Jos se muuttaisi mun perässäni, vaikkakin vuoden myöhemmin, se liimautuisi taas minuun. Minä olin aina ollut sille se melkein sen ainoa kaveri, se oli aina apinoinut minua joka mahdollisessa asiassa ja liimautunut minuun. Se oli aina matkinut minua joka asiassa ja näköjään päätti tehdä sitä myös jatkossa. Mutta on hirveän uuvuttavaa, että kaikki mistä minä oikeasti pidän, on olevinaan myös hänen suosikkiaan. Ihan kuin minulla ei olisi enää mitään omaa, koska ihan sama mitä minä teen, se tekee sen kohta perässä. Kaikki tv-sarjat, musiikki, vaatteet, lempiravintolat, autot. Se oli olevinaan niin samanlainen kuin minä. Se vei multa sen viehätyksen niistä asioista, jotka oikeasti toivat minulle eniten iloa. Se hehkutti niitä asioita ja olevinaan tykkäsi niistä, opetteli tykkäämään, mutta koko ajan mä tiedän, että se vain esittää. Mutta koko toi puolifanaattinen yltiöpäinen hehkutus on vienyt innon niistä asioista, ja vähitellen mä olen lakannut pitämästä niistä.

Nyt hän on se, joka olevinaan tietää kaiken film noir -leffoista. Ennen kuin sanoin hänelle ylipäätään mitään kyseisestä elokuvien alalajista, hän ei ollut ikinä nähnytkään yhtäkään. Mutta nyt, nyt hän suunnilleen nauhoittaa jokaisen Yle Teeman näyttävän vanhan elokuvan ja sen jälkeen selittää minulle innoissaan, kuinka hyvä Marilyn Monroen Kesäleski oli. Mutta niin, minä tiedän, että oikeasti kaikki se muka-vouhotus tykkäämistäni asioista on hänelle vain kulissi.

Kerroin sille omista muuttosuunnitelmistanikin mahdollisimman myöhään, koska tiesin että tässä kävisi kuitenkin näin. Silloin, kun se sai tietää, sen oli jo liian myöhäistä vaihtaa samana vuonna (ja kappas; miksei se koskaan ennen tämän vuoden hakua puhunut mulle vaihtamisaikeistaan? Koska niitä ei ollut), mutta enhän minä voi kieltää sitä seuraamasta perästä. Rehellisesti sanottuna kaikki sen läpipaistava mukatykkäys on kuitenkin niin uuvuttavaa, enkä mä jaksa kyseistä ihmistä enää yhtään. Minä haluan välillä olla omillani, tutustua muihin rauhassa, viettää aikaa muiden kanssa ilman että mun tarvitsee ajatella sitä tai miettiä, että jos mä vahingossa sanon tykkääväni Robbie Williamsista, niin kohta se on ostanut koko robbien tuotannon ja väittää aina kuunnelleensa sitä.
Se ripustautuisi minuun kuitenkin, jos se seuraisi minua. Ymmärrän, että kun minä lähden, iso osa hänen elämästään poistuu, mutta sen pitäisi ymmärtää, että mulla on omakin elämä. Ei me voida koko lopun ikäämme kyhnyyttää kylki kyljessä. Sen pitää ymmärtää, että minä tarvitsen omaa tilaa, aikaa ja ennen kaikkea vapautta.



torstai 15. elokuuta 2013

gone with the wind

Se vei 3,5 vuotta. Vaati kolme uudelleenaloituskertaa ja paljon evästä. Pehmeän tyynyn ja viltin ja sen, että naapurit saivat kylpyhuoneremonttinsa valmiiksi. Se nimittäin, että minä sain viimein katsottua Tuulen viemää -elokuvan.

Oikeastaan minä yritin katsoa sen kokonaisuudessaan jo joskus teininä, olisinko ollut 14-vuotias. Mutta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen kyllästyin, koska historialliset sotajutut eivät oikein hetkauttaneet, vaikka Scarlett O'Hara ihan mielenkiintoiselta henkilöltä vaikuttikin.

Sittemmin olen joskus nauhottanut sen, varmaan joskus 2009 jouluna, vai milloinka lie tv:stä joskus pyhinä tullut, mutta en koskaan ole saanut sitä katsotuksi. Niinpä se on roikkunut boksilla siitä asti ja minä olen keksinyt mitä parempia tekosyitä naapureiden remontin äänistä pääkipuun välttääkseni sen katsomisen. Halusin kuitenkin katsoa kyseisen elokuvan, koska se kuuluu yhteen elokuvahistorian merkkiteoksista ja jotenkin voisi pitää myös yleissivistyksenä, että tietyt (klassikko)elokuvat vain on nähtävä - edes sen kerran.

Nyt, kun joudun pian sanomaan vanhalle digiboksille heipat, koska se ei sovi uuden asuntoni järjestelmään, vaan joudun ostamaan eri boksin joka käy sinne, niin ajattelin, että viimeistään nyt mun on saatava se liki 4 vuotta boksilla roikkunut filminpätkä katsotuksi tai sitten mä en tule tekemään sitä koskaan.

Ja eilen, kun minä aloitin katsomaan sitä, yhtenä vapaapäivänä, mä yllätyin. Se ei ollutkaan niin pitkäveteinen ja tylsä ja sotahistoriallinen kuin mä olin (14-vuotiaan aivoilla) ajatellut. Tarina olikin ihan mielenkiintoinen ja oikeastaan edes 3 ja ½ tuntia ei tuntunut kestävän ikuisuutta. Toki mä taisin syödä 3,5 kertaa siinä välillä, mutta nyt minä ymmärsin paremmin ajatuksia ja ideaa koko elokuvan takana. Ehkä silloin joskus teininä en vain osannut ajatella riittävän laajasti, vaan kuten kaikki muutkin, toivoin ruutuun Johnny Deppiä tai jotain muuta menevämpää. Historiallinen ja vanha elokuva oli jotenkin tunkkainen, mutta nyt juuri se on parasta koko elokuvassa; vanha aika.

Myöhemmin olen muutenkin kiinnostunut enemmän kaikesta vanhasta ja vanhanajan elokuvista, enkä tarkoita nyt pelkästään Marilyn Monroen, Audrey Hepburnin tai vanhoja James Bond -elokuvia, vaan ylipäätään 40-luvun film noiria, jotka eivät ole niin valtaväestön tuntemia. Marlene Dietrichistä tykkään jopa miltei Marilyniä enemmän, ehkä osittain siksi, että Marilynin roolit olivat aina jokseenkin tyhjäpäitä, vaikka toisinaan se parasta niissä onkin.

En väitä itseäni miksikään film noir -asiantuntijaksi, koska olen enemmänkin Yle Teeman ja 1:sen satunnaiskatselija, joka yllättyy välillä siitä, miten hyviä jotkut näytettävistä vanhoista leffoista ovatkaan. Suomileffat ja taunopalot minä karsastan kyllä edelleen kaukaa, mutta mielestäni vanhoissa mustavalkoisissa elokuvissa on jotain tiettyä eksotiikkaa, mitä uusissa ei tule koskaan olemaan. Vaikka alkuperäisen King Kongin tai Frankensteinin erikoistehosteet ovat jotain naurettavaa, niistä välittyy jotain mystistä, jotain salaperäistä ja kiehtovaa, joka saa minut arvostamaan niitä versioita uudempia enemmän.

Ja muutenkin minusta tuntuu, että elokuvat joita nykyään tehdään, eivät juonellisesti yllä yhtään mihinkään. Joko ne ovat kauheita tapporainoja, täynnä pilipali-vampyyrejä, keskenään taistelevia metallihäkkyröitä (robotteja?) tai muuten vain tyhjänpäiväisiä lässynlää romanttisia komedioita. Tottakai action-leffat on suunniteltu omalle yleisölleen, johon minä en kuulu, mutta kaikki ns. "tavallisetkin" elokuvat on pilattu jollain typeryydellä; oli se sitten naiivi loppuratkaisu, Ashton Kutcher tai jokin muu juonen ärsyttävyys, mutta esimerkiksi uutuuselokuvien tarjontaa katsellessani mua ei kiinnosta niistä juuri mikään.

Rakkauselokuvat kun ovat aina yhtä soutamista ja huopaamista ja on jotenkin kyllästyttävää, miten ne aina noudattavat kuitenkin sitä samaa juonta: nainen tapaa miehen. Joko mies ärsyttää tai kiehtoo häntä ihan suunnattomasti, mutta silti ne lopussa saavat toisensa. Jihuujee. Tai sitten kumpikin tyyppi on jotain hermojarepivän ärsyttävää; juoni on tehty sellaiseksi, että päähenkilöt eivät vain sovi toisilleen;eivätkä myöskään näyttelijät; ylikireä nainen ja ällö ashtonkutcher-renttu ja kun kyseinen jäkäjäkävinkuvonku-pätkä viimein loppuu, mulla on vain hitonmoinen päänsärky, koska maksoin 12,90 siitä, että saan kuunnella jäkätystä ja vikinää puolentoista tunnin verran.
Joten ehkä jos mä joskus lähden seuraavan kerran elokuviin, mä valitsen mieluummin sen äijämäisen sarjamurhaajarobotti-trillerin tai jonkun autojen kaahailusta kertovan pätkän, koska naisille suunnatuista elokuvista ei ole yhtään mihinkään - ellei aivojesi paikalla satu olemaan päärynä.
Piupau.


tiistai 13. elokuuta 2013

some lempattavat


Viime aikoina mua on ihan erityisen paljon alkanut ärsyttää ihmiset, jotka feimailevat facebookissa. Ne sellaiset tyypit, jotka lisäävät joka päivä uuden kuvan (tai kuvia), raportoivat jokaisesta ateriaastaan, kanasalaatista, juoksulenkistä tai saavutuksestaan joka kerta. Siinä vaiheessa, kun yleisemmin joku neiti X, laittaa taas uuden päivityksen luokkaa: juoksimpa kevyen 20 km lenkin eikä kello oo vasta kuin 08.12!! tai tässä intialaisella nomagchunm-megahealthy-kanasalaatilla vai mikä whatever megahieno terveyspöperö se olikaa tai uusi kuva otsikolla tässä mä vaan tai iha naturellina (mutta niin, sähän ET ole laittautunut yhtään) tai mä oon nii ruma mut laitanpahan tän silti..

Joo. Etenkin ton viimeisen kategorian suhteen mä todellakin toivoin, että siinä vaiheessa viimeistään, kun porukka irtisanoutui irc-gallerioista ja ii2:sista tai täytti 20, ne lopettaisi tollaisen teinimäisen itsesäälin ja huomion hakemisen kuten ooonpa mää ruma.. oon nii järkky ja jäkäjäkä..
Jos se henkilö nimittäin oikeasti kokisi olevansa ruma, lisäisikö hän itsestään 200 kuvaa vuodessa; tehden tahdiksi sellaisen 1 kuva per 1,5 päivää... Ja varsinkin kun kyseisten henkilöiden kaverit aina menevät helppoon ja rupeavat sääliväksi määkimiskuoroksi: siis sähän oot tosi upee! oot niin kaunis, oot upee! no et sä todellakaa oo ruma!! 
Luojan kiitos kukaan ei enää ole sentään ihan niin teini, että kuvien alla olisi 50 kommentin ketju luokkaa: siis  oon tosi ruma, mut  oot tosi kaunis!! tai siis sähän oot nii upee toisin ku mä... ja 48 muuta yhyyhyy-kommenttia, jossa paapottaisiin että kumpi meistä nyt onkaan se kaunis vai ruma, kun kumpikin on olevinaan niin uglyä että. 


Ja muutenkin, en mä oikein jaksa ymmärtää, miksi sitä somea on päivitettävä kahden tunnin välein. Pitää twiitata jokaisesta syömisestä, tapaamasta henkilöstä ja kulutetusta kalorista, mutta tosiasia on, että ketä tuo kaikki kiinnostaa? Mua ei ainakaan hetkauta tippaakaan jonkun kohtuu tavis tylsimyksen elämäntavat, liikkuminen tai syötyjen kanasalaattien ja juotujen terveysmehujen määrä. Okei, on ihan fantsu homma todistella, että sä oot erilainen kuin muut ja jotenkin kiinnostava, koska juot noita fakin terveyspirtelöitäs 24 7 mutta ihan oikeesti, ei kukaan jaksa sellasta omalla etusivullaan sellaset 3-5 krt päivässä. Kaikki terveysintoilijat ja muut ihanuutensa todistelijat on saaneet lemput joko kavereistani tai näytettävistä uutisista ainakin.

Kyse ei ole siitä, että mä olisin kateellinen siitä, jos jonkun kanasalaatti kerää enemmän tykkäyksiä kuin oma profiilikuvani. Mietin vain, että miksi kaikilla on nykyään niin hirveä tarve tehdä elämästään facebookeissa ja muissa medioissa niin hirrveän coolia? En mä ainakaan jaksa kiinnostua ylisuorittavista wonderwomaneista, jotka tekevät päivityksiä mitä ihmeellisimmistä saavutuksista tai kaiken maailman terveysintoilijoista, jotka pyrkivät vain todistelemaan muille sitä omaa, parasta elämäntapaansa. Jos joku välttämättä haluaa elää tomaattimehulla, niin eläköön, mutta ei mua (ja tuskin niitä muitakaan puolituttuja) kiinnosta lukea siitä joka päivä facebookin välityksellä. Jos joku toinen todellakin kuntoilee hulluna 3-7 tuntia päivässä niin se olkoon hänen oma asiansa, mutta valitettavan usein kaikki vastaavaa "terveellistä elämäntapaa" edustavat henkilöt saavat tekemisensä muotoiltua jotenkin niin, että siitä lienee tulla tarkoituskin tuntea itsensä paskemmaksi läskikasaksi, joka kävi ulkona viimeksi 18 tuntia sitten. Ja tätä kun tulee joka tuutista ja mahdolliselta sivustolta niin kyllähän sitä alkaa miettiä, että
a) olenko mä tosiaan näin tylsä ja mitään tekemätön tyyppi
b) liioittelevatko ne ihmiset vain omia juttujaan ja hypetystään ja/tai
c) pitäisikö mun taas vähän siivota kaverilistaani tollaisista tahallisista alemmuuskompleksinaiheuttajista.





maanantai 12. elokuuta 2013

kukkaleggingsit vuosimallia -98

Nyt kun vuokrasopimus on viimein allekirjoitettu, lähtö alkaa tuntua todellisemmalta. Niin sanotuissa läksiäisissäni (en varsinaisesti järkännyt mitään kummempaa tapahtumaa koko asiasta) olivat kaikki parhaimmat kaverini täältä, ja jos totta puhutaan, niin heidät voisi miltei laskea yhden käden sormilla.

Vaikka mulla on täällä oikeasti hyviäkin ystäviä, perhe, ja kaikki on periaatteessa ihan kunnossa, mua ei harmita lähteä ollenkaan. Kaikki kyselevät multa, miksi mä oikein haluan lähteä täältä, miksen mä voisi aloittaa uutta alaa tai opiskelua täällä. Miksi mun pitää lähteä pois ja eikö mua yhtään pelota.

Mutta en minä pelkää. Tottakai joskus tulee hetkiä, jolloin miettii, onko missään mitään järkeä, mutta on uskallettava muuttaa asioita, jos ei ole niihin tyytyväinen. Mulla on aina ollut täällä Jyväskylässä kaikki ihan hyvin, mutta jotenkin, en osaa selittää tätä, mutta jokin on aina tuntunut puuttuvan. Mä olen ollut liian kauan täällä, mä en saa enää uutta tilaisuutta missään asiassa, kun kaikki ovat jo luoneet mielikuvansa minusta sillä perustein, millainen olin 5 tai 15 vuotta sitten. Mä olen kyllästynyt siihen, että kaikki kuitenkin uskovat aina noihin mielikuviinsa eivätkä siihen, että mä oikeasti saattaisin olla erilainen kuin silloin ala-asteella ysikytluvulla.

On nimittäin niitä, jotka ovat tunteneet minut kouluaikoina, mutta niin, kuka oikeasti on parhaimmillaan ala-asteella, yläasteesta nyt puhumattakaan? Kaikki ne, jotka tunsivat minut niinä aikoina kuitenkin luulevat, että mä olen edelleen samanlainen kuin joskus nelosluokalla, vaikka täytyy itsekin tunnustaa, että kouluaikaiset mielikuvat luokkatovereista kyllä istuvat edelleen aika vahvassa. Mutta mä en kuitenkaan halua enää olla niiden mielikuvien vanki; en se martsa mun luokalta tai oliks se se, jolla oli aina kukkakuvioiset housut sillon joskus kolmosella. 
Ja sama homma koko koulutusajalta. Eihän siinä muuten, mutta kun mä en halua, että sellaiset ihmiset, jotka eivät (vielä) edes tunne minua, muodostavat käsityksen minusta vain sillä perusteella, mitä ovat ala-asteen vaatevalinnoistani puolitutuilta kuulleet. Ja minun koulu'kaverini' tunnetusti ovat sellaista porukkaa, jotka tykkäävät mälläillä tarinoilla ja muistella vanhoja vielä vuosienkin jälkeen. Ei siten ihmekään, jos joku tietää kalsarileggings-valinnoistani ennen kuin edes kunnolla tuntee minua.

Ja muutenkin, tuntuu että täällä ei ole enää ihmisiä, jotka eivät jostain kautta tuntisi jotain tuttuani tai puolituttuani tai muuten vain sellaista henkilöä, jolla ei olisi mitään sidosta noihin mielikuviin. Kaikki tuntevat aina jonkun tai sitten minä olen kaikille vain veljeni sisko, kaverini kaveri, se tyyppi sieltä jonnan partyistä tai jotain vastaavaa. Ja sitten ne eivät halua enää tutustua minuun, koska olen veljeni sisko.
Juuri niin järjetöntä miltä kuulostaakin.

Ja siksi, siksikin, minua ei liiemmin haittaa häipyä täältä ja olla viimein rauhassa se nobody, jolla on vielä mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, millaisen käsityksen ihmiset minusta luovat. Muutenkin, en mä menetä mitään siinä, että kokeilen aloittaa uuden elämän jossain muualla. Parhaimmassa tapauksessa se on elämäni paras päätös, sillä tänne "kotiin" mä voin aina palata.

lauantai 10. elokuuta 2013

omakehu isoin jehu

Hui hai.
Nyt se on todistettu; joillekin mä olen olemassa vain siksi, että ne voisi purkaa täydellisyyttään vähemmän täydelliselle ihmiselle. Hiphei ja kolminkertainen huraa-huuto. Kuuntelin tässä kahvilakäynnillä ystäväni juttuja jotakuinkin näin:

Se: "Siis mulla oli 18 kaveripyyntöö feisbuukis tänää.. Esa oli laittanu mulle viestii ja se halus treffeille mut timoki on kiinnostunu musta.. Sit mun pitäs mennä pomon kaa lounaalle, se lupas tarjota, kato ku kaikki rakastaa mua töissä.. Ja hei kato tota jätkää, se kyylää mua iha koko ajan.. Ja nyt se sano jotai tolle kaverillee.. Varmaa taas yks kaveripyyntö ja deittiehdotus lisää ku meen koneelle illalla.. Mä muuten näin mattii tänää aamulla ja se oli ihan wou ku se näki mut.. Kehu mun tukkaa ja oli iha sillee wau.. Mut kamoon, se on matti... En mä ikinä seurustelis sen kaa mut onhan se ihanaa ku se on nii kusessa muhun. Sit isäki oli laittanu mun tilille jonkun pari sataa ku mä olin hakenu niiden postit ku ne oli lomalla.. kyllähän sä tiiät mun porukat, ne on koko ajan jossai lomailee, niinku jossain kaukana.. Mut saanpahan aina kiitokseks pari sataa ja iskä onki sanonu et oon sen lempilapsi.. Tosin kuka täysjärkinen mun siskosta ja veljestä nyt tykkäiskää ku niillä on hei mut.. hehe..

Ja sit mun esimies kehu mua kanssa.. Se oli ihan otettu siitä et olin hoitanu sen yhen projektin loppuun, ja mä olin ihan et jes, nyt mä saan sen bonuksen eikä se vitun jenni.. Mut mä luulen et se esimies on oikeesti vähän ihastunu muhun, vaik onhan sillä vaimo ja lapset ja kaikki, mut silti.. Mut en mä vaan voi sille mitään, et kaikki miehet aina ihastuu muhun.. Niinku markoki ja se saaran tommi.. Mä en vaa voi sille mitää.. Mä vaan oon nii ihana, tsihihi. Mut niinku ei se oo mun vika, jos mä vaan oon nii ihana. En mä vaan voi mitää sille et mä näytän hyvältä ja oon nii menevä ja menestyny. Kaikki ne on vaa kateellisii mulle. Ne vaan haluis olla niinku mä. Kato nyt toi jätkä tos ulkona kyylää tänne sisään, se on nii kusessa muhun.. Jo toinen mies niinku kahden minuutin sisällä, ei vittu mä oon tänää liekeissä..Kaikki miehet aina ihastuu muhun. Mä vaan oon nii ihana. Varmaa ne huomas, miten sexyt jalat mulla on, kokeilin sellasta hoitoo minkä sain äidin tutulta ilmaseks yhtee paikkaa ja mun jalat niinku säkenöi tänää."

Ja se melkein sanoo loppuun: toisin kuin sä. Toisin ku sä niinku koskaan. Mutta vain melkein. Koska muuten sillä ei enää olisi ketään, joka kuuntelisi sitä.


Ja ei vittu että mä olin niinku korviani myöten täynnä sitä kaikkea.

torstai 8. elokuuta 2013

ylimieliset ystävät

Nyt mulla on taas sellainen olo etten mä jaksa kuunnella oikein kenenkään juttuja juuri nyt. Joko mua ei
A) kiinnosta
B) kosketa
tai
c) muuten pätkääkään liikuta kyseiset puheenaiheet, jotka lähinnä ovat jankkausta aiheista:

1) miehet
2) laihdutus
3) suosio.


1) Mä en jaksa enää yhtään jauhaa yhtään kenenkään miehestä. Mä olen niin kyllästynyt käymään niitä samoja kuvioita läpi päivä toisensa jälkeen ja samoja henkilöitä joka kerta.. Joka kerta kuuntelen ne samat kommentit; esa on idiootti, nikellä on söpö hymy, markolla on kiva paita ja jees auto..
Mutta kun mä oon kuullut noi tarinat jo ainakin 55 kertaa aiemmin niin ei enää markon paidat oikein jaksaisi hetkauttaa. Mitä hyötyä jonkun aamupalatottumusten läpikäymisestä muutenkaan on? Tuoko se sut yhtään lähemmäksi sitä? Ei. Päin vastoin: sä luot itsellesi kuvitelmia, jotka ei ole totta.

2) Vittu ku mun jalat on läskit.. Oon lihonu viis kiloo kesän aikanaa.. yyy.. Mun pitää laihtua ainaki pari kiloo ennen ku palaan duuniii.. 

Ja joka kerta meikä huokailee syvään, kun laihdutusbuumi alkaa. Musta se on vain niin turhaa; ne ihmiset on muakin pienempiä, ja ketä varten ne laihduttaa? Itseäänkö; vaiko sitä, että kaikki muutkin on paljon laihempia kuin mä. Mutta ei mua ainakaan haittaa, että joku on mua pienempi. Se ei haittaa mua itseäni, joten sen ei pidä haitata ketään muutakaan. Ja mitä sillä pyykkilautavatsalla edes tekee? Ihan omaksi iloksiko kaikki sellaisen haluavat, niin niin. Liikunnan ilo ja läpä läpä. Eiköhän se ole todistelua enemmänkin muille kuin itselleen, että katsokaa kaikki kun mä kuljen napapaidassa jotta te voitte kadehtia ja kokea alemmuutta.
Mutta kun jokainen kaveri vähitellen sortuu tähän niin mä joudun nykyään syömään yksin. Boo-hoo.

3) Yleensä ne sitten jaksavat leveillä, ylpeillä tai muuten vaan enemmän ja vähemmän epäsuorasti lesoilla pyykkilautavatsoillaan, bodypump-tunneillaan, mieskuvioillaan, työpaikoillaan ja milloin milläkin. Mulle tulee tuolloin aina olo, että olenko mä olemassa näille ihmisille vain sitä varten, että mä olen se nolla; surkea vertailukohde, jotta niille tulee parempi olo, kun ne vyöryttävät itsekehuaan mun niskaan joka kerta?

Nojoo, mä en pidä itseäni mitenkään täydellisenä, mutta mä olen sentään sujut itseni kanssa, eikä mun tarvitse laihduttaa muita varten tai mollata muita, jotta mun saavutukset kuulostaisi paremmilta. Mä en nöyryytä ketään enkä yritä saada heitä tuntemaan oloaan huonommaksi kertomalla, että mä muuten oisin vitun masentunu jos painaisin yhtä paljon ku sä tai jos mulla ois tollanen tukka/naama/kämppä/isoveli/mitä lie. Nojoo, toivottavasti joka kerta, kun mä tapaan noita ihmisiä, niillä on kyseisen tapaamisen jälkeen hemmetin hyvä olo, koska mulla ei sitä ainakaan ole. Ei suinkaan siksi, että mä masentuisin niistä kommenteista, vaan siksi, että mä tiedän niiden ihmisten luonteiden olevan sellaisia, ettei ne koskaan lopeta sitä touhua. Ne vaan rakastaa puhua itsestään, ylistää ja kehua itseään - vaikka sitten muiden kustannuksella. Mutta se on musta säälittävää - koska pidemmän päälle kukaan ei jaksa tollaisia ihmisiä.

tiistai 6. elokuuta 2013

exän unohtaminen



Sitä pahemmalta se tuntuu, mitä enemmän sitä jauhaa koko ajan.

Meidän suhde ois varmasti toiminu jos..
Se vaan pelästy sitä et.. 
Se varmaan ei halunnut vaan et mä..
Jos oisin ..

Mä olen kyllästynytkin vain jauhamaan sitä samaa kuviota läpi. Ok. Kohdataan tosiasiat. Mies jätti mut pari viikkoa sitten lopullisesti. Jostain kumman syystä mun kaverit on kuitenkin se sakki, jota kyseisen asian puiminen kiinnostaa mua enemmän. Mutta miten mä voin ikinä päästä kunnolla yli, saati unohtaa, ja keskittyä nykyiseen, jos mua kokoajan pyydetään kertaamaan se kaikki?

Ja kun mä en millään enää välittäisi puhua siitä. Se mikä on tapahtunut on tapahtunut ja asian 14:nnen kerran läpikäynti ei enää muuta mitään. On ihan symppis juttu, että ne haukkuu sitä miestä "mun puolesta" tukeakseen mua (vai miten olikaan) mutta kun aina joka kerta, kun mä joudun avaamaan sen tarinan uudelleen, tuntuu samalta kuin kävisi sen läpi aina uudelleen.

Aloittaisi alusta. Siitä, miten ihanasti se alkoi, se tuli iskemään mut ja mitä kaikkea kivaa se mulle sanoi jne. Miten täynnä toivoa mä huomaamattani yhtäkkiä olenkaan sen alun selitettyäni; ihan kuin mä kokisin sen uudestaan; mutta en mä enää saa sitä alkua uudelleen. Sitten mä joudun siirtymään epäselvempään vaiheeseen, ja tietysti nyt mä tajuan kaikki tekemäni virheet ja tietysti nyt musta olisi niin iisi korjata ne. Mutta se tuntuu vain pahalta, kun mä neljännentoista kerran tajuan, etten mä enää saa uutta mahdollisuutta. Ja sitten tarina on jo lopussa ja mä tulen jätetyksi taas.

Kaverit jaksaa toki aina haukkua sen, mutta joka kerran jälkeen mulla on tyhjä olo.
Joka kerran jälkeen mä toivon -ääneenkin- ettei tähän enää palattaisi. Mutta joka kerran jälkeen ne repii jostain jotain, mikä saa mut taas kertomaan kaiken. Uudestaan. Ja tätä ne tekee aina; muistelee edelleen mun miestäni numero 1 yli vuoden takaa. Joku juttu on jessemäinen, jessellä oli tollanen auto eiks ollukki, ja eiks jesse aina syöny pizzan ilman oliiveja tms.

Ajan kanssa Jessestä puhuminen ei ole enää niin paha, hänestä on kuitenkin yli vuosi aikaa, mutta outoa musta on se, että mun ystäväni haluavat puhua hänestä enemmän kuin minä. Ei mua enää kiinnostaisi jokaisen Audi VS5:n kohdalla kuulla, että exälläni oli tollainen, ihan niin kuin te hyvin tiedätte, tai että jollain vastaantulijalla oli joku samanlainen vaatekappale kuin hänellä aikoinaan. Koska mitä sitten? Siitä puhuminen ja ex-mies-hypetys ei tuo mitään takaisin, ei anna uutta mahdollisuutta, ei anna tilaisuutta korjata asioita. Sen sijaan se vain saa olon tuntumaan paskaksi, koska tottakai mä tajuan, ettei sitä saa enää takaisin. Kun me puhutaan niistä, mä palaudun aina niihin ihaniin, hyviin muistoihin, jonka jälkeen pala musta jäätyy, kun mä taas tajuan, etten mä enää saa mitään niistä hetkistä. Vaikka mä en enää haikaile tai varsinaisesti mitenkään haaveile yhteenpaluusta, mutta kyllä se silti vetää haikeaksi; miettiä sitä kaikkea, sitä kaikkea, jonka vain minä olen kokenut.
Heille se oli aina vain se kivaa audia ajava jesse tai armanin paitaa pitävä matti. Mutta mulle ne merkitsi paljon enemmänkin, mulla on niistä muitakin muistoja kuin paita- tai automerkki. Mutta joka kerta kun mut pakotetaan palaamaan niihin muistoihin, niistä luopuminen uudestaan tuntuu tuskaiselta.
Enkä mä halua haikailla menneitä, koska ei sillä oikeasti saa mitään.
Kun asia (ero) on kerran käsitelty, siihen on tarpeetonta palata koko ajan. Se hyödytä mitään. Kun se ja sen aiheuttaneet syyt (miehetkin) on puitu kerran läpi, niin se riittää. Mä en tarvitse enää puolentoista vuoden jälkeen viikoittaisia jessen haukkumis- tai ylistyskeskusteluja. Mä haluan unohtaa. Päästä eteenpäin.







maanantai 5. elokuuta 2013

muuto(ste)n aika

Viimeinkin mä sain kuulla ne uutiset, joita jo kauan olen odottanut: onnea. sait asunnon!

Viimein.. Meinasi jo loppua toivo, vaikka mikään unelmien täyttymys tuo uusi kämppä ei kyllä ole, mutta täytyy olla kiitollinen siitäkin jonka sain, sillä kaikille sitäkään iloa ei ole suotu.

Nyt vain tuntuu turhalta (vaiko turhauttavalta) odottaa muuttoa. Mä en voinut irtisanoutua nykyisestä asunnostani ennen kuin sain tietää, milloin saan uuden, joten tässä sitä ollaan vielä ainakin viikko, ehkä jopa kaksi, sillä nykyinen sopimus kattaa vielä elokuun. Toisaalta mä haluaisin vain nyt heti lähteä täältä pois, mutta koska maksan vielä tästä kuusta, se tuntuu vähän rahanhukalta, pitää tätä kämppää sitten ihan tyhjänä elokuun loppuun asti, ja kun uuden asunnon sopimustakaan ei vielä ole lopullisesti tehty.

Haluaisin niin kovasti jo pakata kaikki tavarat, järjestellä ne, purkaa ne uuteen asuntoon - siitä vain tulee sellainen uuden alun fiilis - tyhjä kämppä, kaikki on mahdollista.. Jotenkin taas epätodellinen olo; mä olen edelleen vielä tässä entisessä asunnossani seuraavan viikon - ei tämä tunnu siltä, että mä olisin lähdössä mihinkään! Kaikki on ihan kuin ennallaan, mikään tavara ei viittaa siihen, että kohta ne kaikki olisivat monen sadan kilometrin päässä kotoa.

Mutta sitten mulla on uusi koti. Vaikka en mä tiedä, ajattelinko mä tätä nykyistäkään kotina, mutta tuntuu oudolta puhua siitä uudesta asunnosta, se on niin kaukana - jotenkin tavoittamattomissa- ja tuntuu siksi jotenkin epätodelliselta. Ei sitä näe, ei siitä kuule mitään, periaatteessa siitä ei ole mitään todisteita - ei mulla ole yhtään sellainen olo, että se on mun.

Sen takia mä vain haluaisin hävitä täältä nyt heti mahdollisimman pian ja nopeasti, että mä pääsisin kiinni siihen uuteen elämään. Nyt musta tuntuu vain jumittavalta jumia tässä hetkessä, koska mä odotan niin kovasti tulevaa.

Ja niin, en mä jotenkin osaa ajatella sitä, tajuta sitä, että mä ihan oikeasti en asu täällä enää kuukauden päästä. Mikään ei viittaa siihen nyt, joten tuntuu ihan absurdilta, että kuukauden päässä mä näpyttelen konetta ja haen postia ihan eri osoitteessa. Miten asiat sitten on? Onko se sellainen elämä, josta mä olen haaveillut? Kadunko mä päätöstäni? Mitä mulle tapahtuu?

Mutta nyt mä en voi kuin odottaa viimeistä tuomiota (sopimuksen lopullista allekirjoittamista ja avainten saantia) ennen kuin mä pääsen kokeilemaan. Yrittämään.
Ja varmasti tulee vielä hetkiä, jolloin mä olen niin tyytyväinen, etten jäänyt tähän nykyiseen.




sunnuntai 4. elokuuta 2013

viimeinen työpäivä

Tosi outo olo. Tää oli viimeinen viikko töissä. Tämän jälkeen mä en mene sinne enää koskaan, tai ainakaan tuskin, ja parin vuoden jälkeen on todella outoa olla menemättä siihen rakennukseen enää. Ikinä.

Mulla oli jotenkin ihan epätodellinen olo, kun mä suljin oven viimeisen kerran. Täällähän mä olin käynyt niin monta kertaa. Tänne mä tulin niin moni aamu, niin monta kertaa, niin normaalisti. Ja nyt yhtäkkiä, mä en enää tekisikään enää niin. En heräisi aamulla, ajaisi samaa reittiä, pysäköisi siihen tiettyyn kohtaan, kaivaisi pysäköintilupaa ja kävelisi ovista. Enää mulla ei ole lupaa. Mä en enää kuulu tähän rakennukseen; mä olen joutunut luovuttamaan kaikki siihen kuuluvat asiat pois. Enää mä en saa pysäköidä tohon, enää mä en syö niiden ravintolassa, enää mä en kävele niiden käytävässä, vaikka sitä mä olen viimeiset pari vuotta tehnyt.

Esimieskin vallan heltyi viimeisenä päivänäni.

"Sinä se olit kyllä oikein mukava likka."

Mä hymähdin tietämättä mitä tohon pitäisi vastata. Hymyilin sille jokseenkin vaivautuneena. Musta oli outoa lähteä pois. Luovuttaa kaikki lupakirjat ja avaimet.

Mä olen kokenut siellä niin paljon. 2 vuotta sitten löysin sieltä mieheni. Jotenkin tuntuu, että vasta eilenhän se tuli samaan yritykseen kuin minä. Että vasta eilenhän mä olisin kysynyt joltakin työpaikkamme likoista, että kuka hitto tuo hottismies oikein oli. Ja vasta eilenhän joku sanoi sen olevan joku uusi henkilöstöpuolen janari. Ja vasta eilenhän meidän suhteemme päättyi.. Mihin nämä vuodet oikein hävisivät??
Mutta samaan aikaan mä muistan kuitenkin koko ajan toivoneeni että pääsisin sieltä pois. Varsinkin, kun mies lähti, mä aloin miettiä muuta suunnitelmaa. Ja tässä sitä ollaan. Ilman työpaikkaa, sitä miestä jonka piti olla mun mieheni ikuisesti - mutta toisaalta - ehkä kaikki se oli tarkoitettukin meneväksi niin. Mä en kuulu tänne, sen ansiosta mulla on viimein suunnitelma ja aikomus ja vahva toteutus lähteä täältä pois. Hankkia se elämä, joka mun alunperinkin piti.

perjantai 2. elokuuta 2013

wake me up when it's all over

"Mä oon aina ollu tosi avoin ja sosiaalinen tyyppi. Mä oon aina jutellu puolitutuille kaikkee ja selitän ihmisille vaikka mitä.. "
En mä pelkää tehdä mitään, mä voisin ainaki kokeilla benji-hyppyä, alamäkiluistelua, mitä tahansa. 

Mä oon vaan aina ollu tosi rohkee. Mä vaan oon niin menevä."



Toisin kuin kaverini, minä en koskaan ole väittänyt olevani rohkea. En se joukon sosiaalisin tai menevin. Mietiskelin näitä juttuja lukiessani elokuun Cosmoa, jossa 3 julkkisnaista kirjoittivat 25-vuotiaille itselleen kirjeen. Niinpä minä rupesin miettimään, mitä kirjoittaisin nelikymppisenä nykyminälleni..

Voi rakas maaren, mä varmaan huokaisisin tuntien äidillistä sääliä tätä surkeaa rimpulaa kohtaan. Teet elämässäsi isoja päätöksiä juuri nyt. Päätöksiä, joita olit miettinyt hyvin kauan - jokaisen idiootin jälkeen, jokaisena hetkenä jona tunsit ansaitsevasi parempaa - ja voi, kuinka oikeassa olitkaan.

Sen sinä jo tiedätkin, ettei maailma todellakaan lopu muutamaan (muutamaan kymmeneen) idioottiin. Tulet kohtaamaan heitä myös jatkossa, mutta et enää luota heihin aivan yhtä sokeasti. Tulee lisää valttereita, giggling-matteja ja muita typeryksiä jotka kaipaavat seuraasi vain Adelén Bombon ajaksi mutta älä heistä välitä. He jatkoivat elämäänsä,. joten jatka sinäkin. Olen sinusta hyvin ylpeä. Sinä olet aina kannustanut muita tavoittelemaan haluamaansa ja hakemaan elämältä sitä mitä oikeasti haluaa. Nyt sinä myös noudatat omaa neuvoasi - vaikka se sinua vähän pelottaakin. Ja usko minua, viimeisin valtterivirtanen ei todellakaan olisi ollut jyväskylään jäämisen arvoinen, tulet huomaamaan sen vielä, vaikka nyt sitä voi vähän vaikea ollakin uskoa.

Sinä löydät parempaa, ja ennen kaikkea, sinä löydät sen mistä pidät. Oman paikkasi, sen oman juttusi, mitä entinen elämäsi ei koskaan tuonut sinulle. Sen löydettyäsi tulet miettimään, mikset tehnyt kaikkea sitä jo aiemmin. Olet aina noussut pohjalta, mutta mikään uudessa elämässäsi ei saa sinua enää niin pohjalle. 
Mikää ei koskaan ole helppoa, ei varsinkaan muutos tai uudet kuviot ja niihin sopeutuminen. Mutta tulet vielä yllättymään - ja ehkä katumaankin - ettet todellakaan tehnyt sitä kaikkea jo aiemmin. Elämäsi olisi voinut olla niin erilaista, mutta olet tyytyväinen, että uskalsit viimein toimia.

Mietit aina, mitä menetettävää sinulla olisi. Vanhaan jääminen oli helppo ratkaisu. Siinä sinussa oli kuitenkin sellaista rohkeutta, jota monessa ei ole; et jäänyt paikoillesi sinua tyytymättömään elämään, vaan tuntemattoman ja epävarmuudenkin uhalla olit valmis uuteen muutokseen. Yrittämään, uskaltamaan. Siinä osoitit sellaista rohkeutta, joka monelta benji-hyppyyn valmiilta ystävältäsi puuttuu. Sinä olet tehnyt ne asiat, jotka ehkä eivät ole sitä menevän, extremen rohkeaa, mutta jotka vaativat eniten uskallusta henkiseltä kantilta. Ja nelikymppisenä olet hyvin, hyvin ylpeä siitä.

Keep going! Mene sinne minne kuulut, unohda mitättömät ääliöt ja merkityksettömät idiootit. Mene kohti niitä asioita, jotka kiinnostavat sinua.

You just didn¨'t know you were lost..