gone with the wind

Se vei 3,5 vuotta. Vaati kolme uudelleenaloituskertaa ja paljon evästä. Pehmeän tyynyn ja viltin ja sen, että naapurit saivat kylpyhuoneremonttinsa valmiiksi. Se nimittäin, että minä sain viimein katsottua Tuulen viemää -elokuvan.

Oikeastaan minä yritin katsoa sen kokonaisuudessaan jo joskus teininä, olisinko ollut 14-vuotias. Mutta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen kyllästyin, koska historialliset sotajutut eivät oikein hetkauttaneet, vaikka Scarlett O'Hara ihan mielenkiintoiselta henkilöltä vaikuttikin.

Sittemmin olen joskus nauhottanut sen, varmaan joskus 2009 jouluna, vai milloinka lie tv:stä joskus pyhinä tullut, mutta en koskaan ole saanut sitä katsotuksi. Niinpä se on roikkunut boksilla siitä asti ja minä olen keksinyt mitä parempia tekosyitä naapureiden remontin äänistä pääkipuun välttääkseni sen katsomisen. Halusin kuitenkin katsoa kyseisen elokuvan, koska se kuuluu yhteen elokuvahistorian merkkiteoksista ja jotenkin voisi pitää myös yleissivistyksenä, että tietyt (klassikko)elokuvat vain on nähtävä - edes sen kerran.

Nyt, kun joudun pian sanomaan vanhalle digiboksille heipat, koska se ei sovi uuden asuntoni järjestelmään, vaan joudun ostamaan eri boksin joka käy sinne, niin ajattelin, että viimeistään nyt mun on saatava se liki 4 vuotta boksilla roikkunut filminpätkä katsotuksi tai sitten mä en tule tekemään sitä koskaan.

Ja eilen, kun minä aloitin katsomaan sitä, yhtenä vapaapäivänä, mä yllätyin. Se ei ollutkaan niin pitkäveteinen ja tylsä ja sotahistoriallinen kuin mä olin (14-vuotiaan aivoilla) ajatellut. Tarina olikin ihan mielenkiintoinen ja oikeastaan edes 3 ja ½ tuntia ei tuntunut kestävän ikuisuutta. Toki mä taisin syödä 3,5 kertaa siinä välillä, mutta nyt minä ymmärsin paremmin ajatuksia ja ideaa koko elokuvan takana. Ehkä silloin joskus teininä en vain osannut ajatella riittävän laajasti, vaan kuten kaikki muutkin, toivoin ruutuun Johnny Deppiä tai jotain muuta menevämpää. Historiallinen ja vanha elokuva oli jotenkin tunkkainen, mutta nyt juuri se on parasta koko elokuvassa; vanha aika.

Myöhemmin olen muutenkin kiinnostunut enemmän kaikesta vanhasta ja vanhanajan elokuvista, enkä tarkoita nyt pelkästään Marilyn Monroen, Audrey Hepburnin tai vanhoja James Bond -elokuvia, vaan ylipäätään 40-luvun film noiria, jotka eivät ole niin valtaväestön tuntemia. Marlene Dietrichistä tykkään jopa miltei Marilyniä enemmän, ehkä osittain siksi, että Marilynin roolit olivat aina jokseenkin tyhjäpäitä, vaikka toisinaan se parasta niissä onkin.

En väitä itseäni miksikään film noir -asiantuntijaksi, koska olen enemmänkin Yle Teeman ja 1:sen satunnaiskatselija, joka yllättyy välillä siitä, miten hyviä jotkut näytettävistä vanhoista leffoista ovatkaan. Suomileffat ja taunopalot minä karsastan kyllä edelleen kaukaa, mutta mielestäni vanhoissa mustavalkoisissa elokuvissa on jotain tiettyä eksotiikkaa, mitä uusissa ei tule koskaan olemaan. Vaikka alkuperäisen King Kongin tai Frankensteinin erikoistehosteet ovat jotain naurettavaa, niistä välittyy jotain mystistä, jotain salaperäistä ja kiehtovaa, joka saa minut arvostamaan niitä versioita uudempia enemmän.

Ja muutenkin minusta tuntuu, että elokuvat joita nykyään tehdään, eivät juonellisesti yllä yhtään mihinkään. Joko ne ovat kauheita tapporainoja, täynnä pilipali-vampyyrejä, keskenään taistelevia metallihäkkyröitä (robotteja?) tai muuten vain tyhjänpäiväisiä lässynlää romanttisia komedioita. Tottakai action-leffat on suunniteltu omalle yleisölleen, johon minä en kuulu, mutta kaikki ns. "tavallisetkin" elokuvat on pilattu jollain typeryydellä; oli se sitten naiivi loppuratkaisu, Ashton Kutcher tai jokin muu juonen ärsyttävyys, mutta esimerkiksi uutuuselokuvien tarjontaa katsellessani mua ei kiinnosta niistä juuri mikään.

Rakkauselokuvat kun ovat aina yhtä soutamista ja huopaamista ja on jotenkin kyllästyttävää, miten ne aina noudattavat kuitenkin sitä samaa juonta: nainen tapaa miehen. Joko mies ärsyttää tai kiehtoo häntä ihan suunnattomasti, mutta silti ne lopussa saavat toisensa. Jihuujee. Tai sitten kumpikin tyyppi on jotain hermojarepivän ärsyttävää; juoni on tehty sellaiseksi, että päähenkilöt eivät vain sovi toisilleen;eivätkä myöskään näyttelijät; ylikireä nainen ja ällö ashtonkutcher-renttu ja kun kyseinen jäkäjäkävinkuvonku-pätkä viimein loppuu, mulla on vain hitonmoinen päänsärky, koska maksoin 12,90 siitä, että saan kuunnella jäkätystä ja vikinää puolentoista tunnin verran.
Joten ehkä jos mä joskus lähden seuraavan kerran elokuviin, mä valitsen mieluummin sen äijämäisen sarjamurhaajarobotti-trillerin tai jonkun autojen kaahailusta kertovan pätkän, koska naisille suunnatuista elokuvista ei ole yhtään mihinkään - ellei aivojesi paikalla satu olemaan päärynä.
Piupau.