Nyt kun vuokrasopimus on viimein allekirjoitettu, lähtö alkaa tuntua todellisemmalta. Niin sanotuissa läksiäisissäni (en varsinaisesti järkännyt mitään kummempaa tapahtumaa koko asiasta) olivat kaikki parhaimmat kaverini täältä, ja jos totta puhutaan, niin heidät voisi miltei laskea yhden käden sormilla.
Vaikka mulla on täällä oikeasti hyviäkin ystäviä, perhe, ja kaikki on periaatteessa ihan kunnossa, mua ei harmita lähteä ollenkaan. Kaikki kyselevät multa, miksi mä oikein haluan lähteä täältä, miksen mä voisi aloittaa uutta alaa tai opiskelua täällä. Miksi mun pitää lähteä pois ja eikö mua yhtään pelota.
Mutta en minä pelkää. Tottakai joskus tulee hetkiä, jolloin miettii, onko missään mitään järkeä, mutta on uskallettava muuttaa asioita, jos ei ole niihin tyytyväinen. Mulla on aina ollut täällä Jyväskylässä kaikki ihan hyvin, mutta jotenkin, en osaa selittää tätä, mutta jokin on aina tuntunut puuttuvan. Mä olen ollut liian kauan täällä, mä en saa enää uutta tilaisuutta missään asiassa, kun kaikki ovat jo luoneet mielikuvansa minusta sillä perustein, millainen olin 5 tai 15 vuotta sitten. Mä olen kyllästynyt siihen, että kaikki kuitenkin uskovat aina noihin mielikuviinsa eivätkä siihen, että mä oikeasti saattaisin olla erilainen kuin silloin ala-asteella ysikytluvulla.
On nimittäin niitä, jotka ovat tunteneet minut kouluaikoina, mutta niin, kuka oikeasti on parhaimmillaan ala-asteella, yläasteesta nyt puhumattakaan? Kaikki ne, jotka tunsivat minut niinä aikoina kuitenkin luulevat, että mä olen edelleen samanlainen kuin joskus nelosluokalla, vaikka täytyy itsekin tunnustaa, että kouluaikaiset mielikuvat luokkatovereista kyllä istuvat edelleen aika vahvassa. Mutta mä en kuitenkaan halua enää olla niiden mielikuvien vanki; en se martsa mun luokalta tai oliks se se, jolla oli aina kukkakuvioiset housut sillon joskus kolmosella.
Ja sama homma koko koulutusajalta. Eihän siinä muuten, mutta kun mä en halua, että sellaiset ihmiset, jotka eivät (vielä) edes tunne minua, muodostavat käsityksen minusta vain sillä perusteella, mitä ovat ala-asteen vaatevalinnoistani puolitutuilta kuulleet. Ja minun koulu'kaverini' tunnetusti ovat sellaista porukkaa, jotka tykkäävät mälläillä tarinoilla ja muistella vanhoja vielä vuosienkin jälkeen. Ei siten ihmekään, jos joku tietää kalsarileggings-valinnoistani ennen kuin edes kunnolla tuntee minua.
Ja muutenkin, tuntuu että täällä ei ole enää ihmisiä, jotka eivät jostain kautta tuntisi jotain tuttuani tai puolituttuani tai muuten vain sellaista henkilöä, jolla ei olisi mitään sidosta noihin mielikuviin. Kaikki tuntevat aina jonkun tai sitten minä olen kaikille vain veljeni sisko, kaverini kaveri, se tyyppi sieltä jonnan partyistä tai jotain vastaavaa. Ja sitten ne eivät halua enää tutustua minuun, koska olen veljeni sisko.
Juuri niin järjetöntä miltä kuulostaakin.
Ja siksi, siksikin, minua ei liiemmin haittaa häipyä täältä ja olla viimein rauhassa se nobody, jolla on vielä mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, millaisen käsityksen ihmiset minusta luovat. Muutenkin, en mä menetä mitään siinä, että kokeilen aloittaa uuden elämän jossain muualla. Parhaimmassa tapauksessa se on elämäni paras päätös, sillä tänne "kotiin" mä voin aina palata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti