haluan muuttua

Tänään olikin aika ei -päivä- Unohdin kokonaan, että kyllää minun piti sanoa ja siksi mä missasin mm. seuraavat asiat.
- urheilu illalla (olisi toki vieläkin mahdollista, mutta en mä jaksa...  ens kerralla/viikolla sit -asenne)
- opiskelu koulun jälkeen koululla muiden kanssa (koska nälätti ja väsytti ja teki vain mieli pihalle ko. rakennuksesta ja mahdollisimman asap)
- juorutuokio viikonlopun tapahtumista (no okei, tämän missaaminen ei kauheasti harmittanut, koska minusta siellä olisi kuitenkin juoruttu, koska la/su-yön random jatkot jätkien luona)

Näin helppoa se on, lipsuminen ja suunnitelmien unohtaminen. En muistanut ollenkaan, että munhan piti olla avoin ja menevä tämä viikko. Sen sijaan palasin entiseen heti, kun aivot sanoivat töttöröö ja muut asiat valtasivat senkin vähäisen kapasiteetin mitä niissä vielä oli jäljellä. Torjuin heti kaikki ehdotukset, ajattelematta sen kummemmin, koska se oli ihan normaalia minulle. Ainahan mä kieltäydyin. Ainahan mä vain halusin nopeasti kotiin tai syömään tai milloin minnekin, koska ei mua kiinnostanut jorista tai lahnailla jostain jätkästä, jonka kanssa saatoin toissapäivänä tulla tanssineeksi normaalia enemmän, että so what ja eihän se teille kuulu.

Sellainen mä vain olin. En koskaan ole avautunut asioistani muille, mä olen vain aina pitänyt kaiken oman pääni sisällä, koska mä olen ajatellut, että mitä sekin hyödyttää; jorista noille puoli tuntia siitä, miten ja millä tavoin me sen ja sen kanssa tanssittiin/puhuttiin/mitä tahansa, koska ei se enää muuta tapahtumia. Mä olen aina kokenut jälkikäteen analysoinnin ja tyhjänpäiväisyyksistä turisemisen melko turhauttavana, varsinkin kun likkaporukalla sitä joutuu puimaan ja sukimaan jokaisen yksityiskohdan, sanotun sanan ja moikatun tervehdyksen läpi. 

Tällä viikolla mun piti kuitenkin kokeilla jotain uutta. Kokea jotain uutta. Enkä minä tarkoita nyt vain turhaa juoruilua (joka mahdollisesti lähentäisi meitä, koska meillä olisi sitten jotain yhteistä?), vaan muutenkin yleistä avoimmuutta. Sen sijaan mä palasin entiseen malliin heti tottumuksesta, ja juuri tottumuksista ja vanhoista tavoista irti päästäminen onkin kaikkein vaikeinta. Tottumuksista ja tavoista luopuminen johtaa uuteen, muutokseen ja epävarmuuteen, joista viimeisin mainittu ehkä lienee se suurin tekijä sille, että vanhoista tavoista pidetään niin kovasti kiinni.


Mutta tärkeintä on muistaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä. Aina on ja tulee olemaan mahdollisuus vaikuttaa oman elämän kulkuun. Haasteita tulee aina olemaan, mutta niiden kohtaaminen ja niiden kanssa eläminen tekevät elämästä oikean elämän. Uudet asiat; haasteet ja muutokset tuntuvat tietysti aina pelottavilta, mutta minä olen sitä mieltä, että kannattaa aina yrittää, kokeilla. Vanhaan voi aina palata.

ei anteeksipyyntöjä epätäydellisyydestä

Eilinen kyllä -saldo:
- ilmoittautuminen street dance tai break dance vai mikä dance ikinä olikaan -tunnille, yksi kokeilukerta, koska kaverit pyysivät
- vodka- ja salmarishotit x aivan liian monta, koska kaverit ehdottivat
- Celine Dionia karaokessa, koska sitäkin ehdotettiin
- jatkot jätkien luona (liekö vaikuttuneet mun my heart will go on -taidoista vai) koska niitä ehdotettiin

Jeh. Oikeastaan oli hauskaa ja vapauttavaa sanoa kaikelle kyllä. Ei minua edes jaksa hävettää kamala karaokeääneni, neeearrrr faaaarrrr wherrrreverrrr juuu aaaarrr -rääkyminen tai randomit jatkot randomien tyyppien luona. Miksi kaikkea ajattelematonta pitäisi automaattisesti hävetä? Kun sanoin laulaneeni karaokea muiden kaverieni kanssa, eräs kaverini joka ei ollut mukana, kommentoi automaattisesti: siis vähänkö noloo.
Mutta mitä pahaa siinä on, olla nolo? Onko karaoken laulaminen todellakin noloa? Siksikö, etten minä kuulostanut Celine Dionilta vaan enemmänkin hännästä vedetyltä kissalta? Ei minua hävettänyt. Ei meitä hävettänyt. En minä aio häpeillä sitä, etten ole täydellinen.

Se tekee ihmisistä vain kiinnostavampia, inhimillisempiä. Jos on aina varautunut ja suhtautuu epäileväisesti ja kaverini lailla skeptisesti kaikkeen 'noloon', mitä elämässä sitten tapahtuu? Millaista elämää se on; virheiden ja epätäydellisyyden pelkääminen?
Sellainen elämä vain soljuu ohi; päivät tuntuvat hupenevan ohi merkityksettöminä hetkinä, joista ei jää mitään muisteltavaa; muistettavaa. Ja sitten voimme miettiä, mitä teinkään viime kuussa? Enpä oikeen mitään. Mitä teinkään viime vuonna? En mitään merkittävää.
Haluanko minä elää merkityksettömiä päiviä viikko toisensa jälkeen?

sano kyllä kaikelle

Päätin eilen (osittain Yes Man -elokuvan) innoittamana kokeilla itsekin samaa; sanoa kaikkeen mahdolliseen kyllä. Jos minua pyydetään mukaan illanviettoon, minä lähden, vaikka väsyttäisi tai ei huvittaisi. Eilenkin minut pyydettiin mukaan, mutta miltei jätin menemättä, koska päähän koski ja ei olisi huvittanut/jaksanut/tms. Viime hetkellä kuitenkin mietin, että miksi jättäisin kaverit välistä ja löhöäisin vain sohvalla koko illan tylsistyneenä. Kaikesta jää vain paitsi, jos ei koskaan ota mihinkään osaa.

Niinpä, uuden kokeilun myötä minä olen lähdössä saman porukan kanssa myös yöelämään tänään illemmalla (vaikka ei välttämättä kauheasti olisi alkuun innostanutkaan). Mutta kuka tietää, mistä jään paitsi, jos en lähtisi? Meillä voi olla kauhean kivaa, kauhean tylsää tai koko ilta voi päättyä katastrofiin, mutta ei sitä tiedä ennen kuin kokeilee. Jokainen kokemus on arvokas ja jokaisesta kokemuksesta voi ottaa opiksi. Päätin yrittää pysyä tässä viikon; en peru tai torju mitään suorilta, ajattelematta, vaan jos suinkin mahdollista, niin yritän sanoa uusille ideoille, ehdotuksille ja kaikelle mahdolliselle (kohtuuden nimissä tietenkin) kyllä.

Aiemmin olen aina ollut vähän sellainen, että jos minua ei huvita jokin, sanon heti ei. Jos väsyttää tai laiskottaa, kaikki jää tekemättä ja kokeilematta. Mutta nyt haluan muutosta siihen, minä yritän verkostua uusiin ihmisiin, ja sitähän tekee vain olemalla itse aktiivinen.

Jos minulle seuraavan viikon aikana ehdotetaan käyntiä museossa, uudessa ravintolassa tai jooga-tunnilla, aion sanoa kyllä. Jos joku kaipaa seuraa ruuanlaittoon, projektin tekoon tms. ja kysyy minua, niin enää en aio sanoa ei, vaikka omakin ruoka olisi laittamatta tai projekti tekemättä. Jos joku ehdottaa jotain kreisiä, se olen nyt minä, joka on ensimmäisenä mukana. Enää se en ole minä, joka pyörittelee silmiä ja livistää paikalta ennen kuin tulee pakotetuksi mukaan johonkin tyhmään.

Sen tiedän, että helppoa se ei tule olemaan. Mielestäni ihmisen pitäisi kuitenkin haastaa itseään päivittäin. Yrittää tulla toimeen myös oman mukavuusalueensa ulkopuolella, vaikka se aluksi kauhealta tuntuukin. Vähitellen voi kuitenkin käydä niin, että epämukavuusalueista tulee ihan selvitettäviä juttuja, joita ei enää tarvitse pelätä tai vältellä.

Ja minun mielestäni Harry Potter -teemabileet eivät olisi lainkaan pöllömpi idea.

toinen puoli

Aina, kun mä kuulen tämän biisin, mun on pakko pysähtyä. Miettimään, ajattelemaan, vähän muistelemaan menneitä. Jokin tässä biisissä pysäyttää mut joka kerta; saa haikailemaan vanhoja aikoja, muistelemaan sitä mitä joskus tapahtui, ja lopulta kaikki se saa mut hyvin surulliseksi.

Jokin tuossa biisissä on surullista. Melodia, välittyvä tunnelma? Joka kerta sen jälkeen, kun mä olen kuullut tuon biisin mullakin on jotenkin outo ja haikea olo. Se saa mut kaipaamaan jotain mitä mulla ei ole nyt, eikä koskaan ole ollut. En mä ole koskaan vain pystynyt täysin heittäytymään johonkin hetkeen; elämään "täysillä", tavannut sellaista ihmistä, jonka kanssa mä olisin voinut tehdä niin. Mulla oli aina jotai vaikeita kuvioita meneillään; ihmissuhteissa tai muilla elämän osa-alueilla. Niiden takia en koskaan pystynyt nauttimaan kaikesta aivan varauksettomasti, koska mulla oli aina mielessäni asioita, jotka estivät sen. Enkä mä koskaan löytänyt ketään, joka olisi halunnut elää täysillä minun kanssani.

yhdys sanavirheitä ja kyllästyneitälahnoja

Kauheaa, miten kaikki kouluhommat yhtäkkiä painavat päälle. Ensin ei ollut mitään tekemistä, mutta nyt, parin päivän ja viikon ajan on ollut kauheasti hommaa. Varsinkin, kun mä olin jo irtautunut opiskelusta niin hyvin ja niin pitkäksi aikaa, niin musta tuntuu vaikealta saada itseään niskasta kiinni ja todella tekemään noita kaikkia hommia.

Ja jotenkin, en minä enää jaksa ottaa asioita niin vakavasti. Viimeksi mä olen opiskellut vakavasti varmaan lukion ylioppilaskirjoituksiin monta vuotta sitten, jos silloinkaan, joten mulle on todellakin tuottanut vaikeuksia jaksaa panostaa referaattien (??) kirjoittamiseen ja matematiikan tehtävien tekemiseen. Mä en jaksa. Kun ei kiinnosta.

Mutta kyllä mua nämä varsinaiset "ammattiopinnot" kiinnostavat. Siis ne tunnit, joista oikeasti saa jotain ja joilla opetellaan tulevaisuuden kannalta hyödyllisiä asioita. Sen sijaan ensimmäisellä äidinkielen tunnilla mä olin hakata päätä seinään, kun näin käsiteltävän aiheen; yhdyssanat. Olin vähän että ihan oikeasti?? Yhdyssanat... Minä mietin oikeasti hetken, että tarvitseeko korkeakoulutasolla ihan todella aloittaa noin perusasioista, ollaanko me niin tyhmiä? Ja pahemmaksi vain meni, kun lahnajengi ei oikeasti edes tiennyt, kirjoitetaanko yhdys sana yhteen vai erikseen.

Joten tollaisiin äo nolla -vaativiin tunteihin mä en oikein jaksa keskittyä. Tuntuu turhalta istua kahdenkymmenen lahnan joukossa, sillä ei mun tarvitsisi käyttää kahta tuntia yhdys sanan vaiko yhdyssanan miettimiseen ja vastaavien tehtävien tekemiseen. Toki joillekin se tuottaa suuria vaikeuksia, mutta oikeasti, tätäkö tämä opiskelu on? Korkeakoulussa?

Huh.

baarin jälkee masentaa

Kerrankin olin itselleni rehellinen. Kohtasin tosiasiat, jotka olisi pitänyt tajuta jo vuosia aiemmin.

Yhden sekavan baari-illan jälkeen kello 04.37 seuraavan päivän aamuyöllä kotiin rämmittyäni mä mietin, miksi mä oikein teen tätä. Miksi mä aina vain satutan itseäni? Koska silloin tajusin, että jokaisen baari-illan jälkeen mulla oli aina sellainen olo. Musta tuntui aina jollain selittämättömällä tapaa pahalta; pettyneeltä ja satuteltulta. Ja niin, suurin osasyy siihen oli ja on aina ollut miehissä.

Yleensä pettymys oli aina johtunut uusista tuttavuuksista. Kyllähän ne tiedetään; ensin joku tulee luokse ja esittää kiinnostunutta, mikä yleensä johta tanssimiseen ja mahdollisiin jatkoihin. Ja jos jatkoja koskaan tulee, niin niiden jälkeen minun odotukseni ovat ainakin aina olleet (liian) korkealla. Mutta jos mies sitten yhtäkkiä peruikin, seurasi ärsyttävä ja henkisesti rasittava epätietoisuuden ja missä me oikein mennään -ajanjakso, joka yleensä päättyi siihen, että mies enemmän tai vähemmän suorasti ilmaisi haluavansa pysyä sinkkuna. Minkä jälkeen yhteydenpito jostain syystä jäi.

Kaikkien näiden tapausten jälkeen kai sitä vähitellen jo pitäisi oppia, ettei baareista tai klubeilta löydä pysyvää seuraa. Mutta joka kerta se on yhtä vaikeaa uskoa. Joka kerta mä haluan uskoa, kun mulle sanotaan niitä asioita, jotka saavat mut lähtemään mukaan. Joka kerralla mä uskon, että tämä tyyppi oikeasti tarkoittaa mitä sanoo. Mä haluan uskoa siihen niin kovasti, etten enää edes tajua tosiasioita. Mutta joka kerta musta tuntuu yhtä pahalta, kun mä taas havahdun taksista yksin, tajuten ettei tästäkään taas tullut yhtään mitään.

Ja sitten on niitä tapauksia, että sä itse löydät jonkun mukavanoloisen ja hyvännäköisen miehen. Katselet häntä jonkin aikaa ja joko
a) joku toinen, kauniimpi ja pitkätukkaisempi ja -ripsisempi nappaa hänet tietysti silmiesi edestä tai
b) mies vaihtaakin sinut jossain vaiheessa edellä mainittuun tapaukseen.

Hyvä fiilis, eikö?

Ja sitten on tietysti niitä tapauksia, kuten minun eilisiltani, että sä olet iskenyt silmäsi johonkin tyyppiin jo ennen koko baari-iltaa. Mutta sitten kun olet baarissa, käytät kaiken aikasi hänen vahtaamiseensa. Kenen kanssa hän tanssi, kuka toi nainen oikein oli ja mikse hipelöi ton reittä ja mietit ja yrität kaunistella totuutta. Jossain tapauksissa olet kuluttanut koko iltasi ja alkaneen yön mielitiettyäsi kyylämällä ja todistamalla hänen ja jonkun hänen puppelinsa rakkaustarinan (tai yhdenillanjutun) alkua. Hyvä fiilis taas?

No, minun tapauksessani, toivon mukaan ainakaan, en todistanut rakkaustarinoiden alkua. Mutta epäselvää ja rasittavaa aikaa sitä tuli taas vietettyä. Aina kun me kohdattiin, me kyllä moikattiin, ja mun aloitteesta, juteltiin niitä näitä. Mutta aina jos mä pyysin sitä tanssimaan, se kieltäytyi, mutta hetken kuluttua oli kuitenkin joraamassa kavereidensa kanssa. Huippufiilis, jälleen.

Ja en mä tiedä. Mä en jaksa enää roikkua kenenkään perässä. Mä olen tehnyt sitä koko elämäni. Mä olen aina ollut se epätietoisuudessa ollut osapuoli. Mä olen aina se, joka dumpataan parin sekavan illan jälkeen. Mä olen aina se, jolle ei koskaan sanota suoraan, mitä musta halutaan, vaan päätetään se vasta parin bissen ja baari-illan jälkeen. Ja tietenkään, koskaan, ne tarinat ei pääty mun edukseni.
Mistä seuraa tietysti lisää iloisuutta.

Mutta se on vain niin vaikeaa. Kuinka mä voisin vain lähteä niistä tilanteista? Jos mä lähden, mä menetän sen heti, niin mä aina ajattelen. Jos mä lähden, ei se koskaan ala jahdata mua. Sitten se juttu kuivaa kokoon heti alussa, enkä mä sitä halua. Jos mä lähden, meistä ei ikinä tule mitään, mä ajattelen.
Jos mä lähden, mä en ikinä edes anna sille tilaisuutta.
Mutta nyt, ja joka kerta, mä mietin, oliko se sen arvoista. Kyllä mullakin pitäisi olla rajani, mutta niiden vetäminen ja näyttäminen on vain niin vaikeaa.

Joka kerta mä ajattelen, etten enää usko tyhjiin sanoihin, että mä ansaitsen parempaa. Joka kerta mä olen tottuneempi siihen, miten ne tarinat kuitenkin päättyvät.


Tyhjyys.

mies ei koskaan käytä hymiöitä

Olen viime aikoina huomannut, että elämä on todellakin paljon helpompaa, jos se ei keskity pelkästään miehiin. Koska viimeiset vuodet, tai oikeastaan jo siitä asti kun täytin 14, jälkeiset vuodet ovat olleet täynnä turhaa murehtimista ja märehtimistä. Olen käyttänyt kaiken energiani ja aikani miesongelmien (oikeiden ja paisuteltujen) setvimiseen ja murehtimiseen kavereideni kanssa. Ja vaikka minulla olisikin jossain näitä lähes kymmentä vuotta ollut miesrintamalla hyvä, tai edes kohtuullisen selvä, kausi, kaverini ovat kyllä pitäneet huolen siitä, ettei miehistä puhuminen tai valittaminen vahingossakaan pääse uupumaan.

Ehkä kaikkein uuvuttavinta onkin ollut, että niitä asioita täytyy käydä läpi ihan koko ajan. Jyväskylässä minulla oli, niin imperfektissä, kaveri, joka käytti kaiken aikansa (ja siten myös minun aikaani) oman jätkänsä (joka ei vielä ollut hänen poikaystävänsä vain pelkkä ihastus) ihanuuden hehkuttamiseen. Joka ikinen helvetin maanantaitiistaisunnuntai me sitten jauhoimme samoista asioista; jätkän ihanuudesta, mielenliikkeistä ja milloin mistäkin täysin turhasta ja universumia muuttamattomasta asiasta. Sen sijaan, että hän olisi miettinyt, kuinka saada tuo universaali täydellisyys itselleen, kuten minä häntä yritin saada miettimään, hän vain jauhoi unelmakulisseistaan, kunnes viimein yli vuoden jälkeen tajusi niiden toivottomuuden ja vaihtoi jätkää. Mutta siinä vaiheessa minä olin jo vaihtanut kaupunkia, eikä minua enää kiinnostanut käyttää aikaani vittuuntuneeksi tulemiseen keksittyjä ongelmia ratkomalla. Minua ei enää kiinnosta. Jos hän jatkuvasti kehittelee itselleen ongelmia jätkiensä suhteen, ratkaiskoon ne myös itse. Minä en jaksa jauhaa samoista, jätkän syömistä muroista tms. asioista montaa viikkoa putkeen, ja kun kaverini ei sitä tajunnut tai koskaan suostunut muusta puhumaan, niin minun puolestani puhukoot seinille tai muille kavereilleen, jos ne enää sellaista jaksavat kuunnella.

Yli vuoden sitä kesti. Joka päivä. Joka päivä samat ongelmat, puheenaiheet ja ratkaisut.
Mene juttelemaan sille - mä sanoin joka kerta. Joka kerta kyllästyneempänä siihen ikuisuusvääntöön. Pyydä sen numeroa. Ei sulla ole mitään hävittävää.
Mutta kun se ei koskaan toiminut, ei koskaan tehnyt mitään jätkiensä eteen. Miksi me sitten käytiin turhaa vääntöä niiden aamiaistottumuksista tai lempikaupoista?
Ei mua kiinnostanut. Minä yritin puhua muista aiheista. Vaihdoin puheenaihetta, turhaan. Vaihdoin lopulta seuraa, kun suora puhekaan ei auttanut, vaan se jatkoi samalla linjalla.


Muutenkin. Naiset käyttävät ihan liikaa aikaa turhaan pikkuasioiden analysointiin. Luokkaa: Miks matti ei vastannu mulle tolla hymiöllä? Anssi ei koskaa laita mulle kissoja facebookissa, eiks se sit tykkää musta? Pasi vastas mulle vaan et 'oli kiva nähdä', siis oliks sen mielest oikeesti kiva nähdä vai miten mun pitäs tulkita toi?
Tulkita. Nimenomaan. Älä ylitulkitse mitään. Mä olen aina inhonnut sitä, että nais/tyttöporukalla täytyy puida yksityiskohtaisesti jokainen miehen käyttämä sana ja hymiö (ja nykyään kissakin) läpi, ja sitten yhdessä miettiä, mitä niillä tarkoitettiin. Koska usein naisporukka vetää analyysit ihan överiksi ja yli, ja ainoa, joka tietää sanoman sukkaa neulovan fb-kissan takana on mies itse, joten miksi turhaan keskustella siitä kahdeksan naisen voimin? Koska se on kivaa? Really? Pakkotulkita asioita positiiviseksi, väittää kaverille että kyllä sulla on chänssit siihen mieheen, vaikka itsestäsi se on ilmiselvää ettei niin ole, mutta eihän kaverille nyt vain voi sanoa ettei tuo joku mies ole siitä kyllä yhtään kiinnostunut. Ja itse miettiä kaikkien vakuuttelujen jälkeen, että olikohan puoletkaan siitä, mitä kaverisi sulle väittivät, totta. Siitä tulee vain ahdistuneempi olo, sillä on käyttänyt asian miettimiseen paljon aikaa, eikä siltikään tiedä lopullista vastausta.


Mutta toi on ihan turhaa. Sen sijaan, että keskitytään merkityksettömiin fb-chat-kissoihin, voisi vaikka miettiä miten ilmaista kiinnostus tai vastaanottaa sitä ihan irl.
Koska ei mua ainakaan jaksa enää kaikkien kissojen ja kissattomuuksien jälkeen kiinnostaa puida sitä kahta tuntia ystävieni kanssa ja sen jälkeen tulla siihen tulokseen, ettei Pasi tykkää musta, koska se laittoi mulle kissan, joka kokkaa.
Niinpä.
Wtf? -analyysit.

miten lahna liikkuu

Se, mistä tietää syksyn tulevan on se että mä olen satavarmasti köhiköhiräkäräkä-flunssassa. Taas.
Musta tuntuu, että mä olen koko ajan, siis oikeasti jatkuvasti kipeänä. Kesälläkin olin kuumeessa, flunssassa ja yskä mulle tulee vähintään kerran parissa kuukaudessa. Aikaisemmin, joskus pari vuotta sitten, mä en sairastellut melkein ikinä, olin ehkä kerran vuodessa vähän köhässä jos sitäkään, mutta nyt mä olen jatkuvasti kipeänä. Tai no en tietenkään ihan koko ajan, mutta parin kuukauden välein on aina jotain.
En sitten tiedä, ovatko kaikki syömäni (ihotauti-)lääkekuurit voineet vaikuttaa tähän. Söin kuitenkin eri kuureja lähes kaksi vuotta ja lopetin niiden käytön kokonaan tämän vuoden alkupuolella eli siitä ei ole kauhean kauaa. En kuitenkaan tiedä, onko tälle väitteelle mitään tieteellistä perää; että mun vastustuskyky (tai joku sellainen) olisi heikentynyt kaikkien niiden jälkeen, aikana, takia tai yhteiskäytön vaikutuksesta.

No, ei väliä. Tällaisina päivinä mä en vain jaksa oikein mitään, kun päähän koskee ja on "pään sisältä" tukkoinen olo. Mä raahauduin kuitenkin kouluun, sillä en ole ollut kuumeessa ja pahin flunssa on jo mennyt ohi, ainoa jäljellä oleva asia on jo kertaalleen mainittu pääkipu.
Niinpä mä en oikein jaksanut keskittyä ja innostua mistään tänään. Tällaisina päivinä mä en yhtään jaksa kuunnella teinimäistä kälätystä, turhaa läpinää jonnin joutavista asioista ja koko ajan äänessä olevia ihmisiä. Siis oikeasti, yritä keskittyä matematiikkaan kun ympärillä lahnalauma määkii uusimmista pojistaan ja viikonlopun tapahtumista.
"Siis mä näin jaskaaa eilenn", yksi niistä aloittaa puhuen nenään ja mun migreeni eikun pahenee. "Siis se oli nii hotttt."
Muut lahnat kiljuvat(lahnat ei kilju) hytkyvät innosta ja lietsovat toisiaan. Päälahnan särisevä ääni
järkyttää mun tärykalvojani ja mä toivon, että ne saisi nopeasti puhuttua miesjuttunsa läpi. Mutta ei. Tietenkin ne jää jauhamaan jaskan eilisistä farkuista ja niiden istuvuudesta kyseisen henkilön päälle. Sitten ne kiljuvat yhdessä innoissaan ja koko keskustelu huipentuu siihen, että joku alkaa soittaa iphonestaan norjalaisbiisiä mitä kettu sanoo.
Siinä vaiheessa mä mietin, mitä helvettiä teen täällä myöhäisteinien eläintarhassa ja googlaan omalla, smart phonellani tottakai, ihkuihanat rakennekynteni sen näyttöä vasten ah-niinviehättävästi rapisten, kuinka lahnat hiljennetään.

sitoutumiskammoiset miehet

"Mä en oo vielä päättäny, haluunko seurustella sun kaa vai pysyä sinkkuna."

Eräs toinen lause, jota olen kyllästymiseen asti kuullut. Lause, josta on seurannut lukuisia awkwardeja hetkiä, epätietoisuutta ja semi-väkevää vittuuntuneisuutta. Lause, jonka sanomista ennen mua on johdettu tietoisesti harhaan, mun kanssani on vietetty siihen ristiriitaisia hetkiä ja mulle on uskoteltu muuta.
Lause, jota mä olen joutunut kuulemaan ihan liian usein ja lause, jonka jälkeinen elämä on aina yhtä ärsyttävää. Koska joka kerran mä tiedän miten ne tarinat päättyy.

Aluksi mä tapaan jonkun mukavanoloisen miehen. Mies on kaikin puolin kiinnostuneen oloinen, laittelee viestiä ja hyvällä tuurilla saatetaan jopa tavata (ja erittäin hyvällä tuurilla jopa useammin). Mutta sitten, mä en tiedä mistä johtuen, sitten kaikki muuttuu. (Ehkä tätä kutsutaan sitoutumiskammoksi?) Mies alkaakin yhtäkkiä epäröidä, perustelee epäröintiään aloituslauseen muodossa, mikä yleensä johtaa vain siihen, että juttu kuivuu kasaan.
Mutta se, mitä mä en jaksa yrittääkään enää ymmärtää, on se, että miksi sitten alunperinkään alkoi tapailla, jos jo alunperinkin on tiedostanut itselleen sen, ettei tahdo sitoutua tai seurustella. Sen sijaan, että mulle olisi jo heti alussa kerrottu, ettei tämä juttu muuten jatku tai etten mä muuten ikinä aio mennä sun kanssa naimisiin, hän antaa minun ymmärtää ihan muuta. Sen sijaan se on hengaillut mun kanssa vääriä signaaleja antaen kuitenkin ne 3 ja puoli viikkoa ja sitten yhtäkkiä päättääkin, että tämä oli tässä.
Enkä mä vain joka kerta jaksaisi uskoa, että niiden 3,5 viikon, tai minkä ikinä olikaan ajanjakson aikana musta olisi paljastunut jotain niin kamalia puolia, minkä takia tätä  (miesten sitoutumiskammoa) tapahtui niin usein.
Ja näitä alla olevan tapaisia kysymys-vastauksia mä huokaan ja mietin, niinpäniin.

Onko hän se oikea?

Kuinka voi tietää, onko henkilö juuri se, jonka kanssa kannattaa lyödä hynttyyt yhteen? Yksi suurimmista syistä sitoutumiskammolle on se, että miehet usein miettivät, löytyykö jostain jotain parempaa

Lähde: http://www.avatv.fi/rakkausjaseksi/artikkeli.shtml/nainen-taman-takia-mies-pelkaa-sitoutua/2010/12/1239184

varatut miehet vauhdissa

"Mä rakastan sitä naista" se sanoo mulle ja mulla on taas helvetin tyhmä olo.
"Mä tiiän kyl ettei meidän suhtees oo kaikki kunnossa ku mä kattelin sua mut nii ."

Nojoo, siitä mä olin samaa mieltä. En mä muuten taas olisi tässä tilanteessa. Jos sen suhde olisi ok se ei olisi koskaan alkanut pelleilemään minun kanssani.

"Miks sä sitten teit sen?" minä kysyn, ja kuten aina, ei mies osaa määritellä miksi hän varattuna alkoi flirttailla minun kanssani.
"Sä olit vaan niin houkuttava" käy sen mielestä hyväksyttäväksi syyksi enkä mä saa siitä parempaa irti. No, sentään se tunnusti ennen kuin mitään ehti käydä. Jos mä olisin saanut tietää kuukauden päästä, asiat olisivat vähän eri lailla, mutta nyt kaikki on vielä ollut ihan viatonta.

Mutta en mä ymmärrä, miksi varatut miehet sitten pakolla flirttailevat muille, jos he myöhemmin ovat niin katuvinaan ja haluavat jatkaa nykyistensä kanssa. Olisivat sitten alunperinkin kiltisti ja varsinkin kun en mä itse edes tehnyt aloitetta, niin miksi sen ylipäätään pitää ruveta pelleilemään ja esittämään sinkkua. Se tiesi koko ajan mitä teki, mutta sitten se yhtäkkiä kakistaa ilmoille jotain, jonka jälkeen mä en voi kuin juosta karkuun... taas.

ulkopuolisuus koulussa

Mun ryhmässäni on ihan mukavia tyyppejä, kaikkien kanssa tulee kyllä toimeen, ja mä tulen aina kaikkien kanssa toimeen, mutta pari lahnaa pikkudiivaa on viime päivinä alkanut käydä hermoille.  Nämä tytöt ovat nimittäin niitä, jotka tahallaan eristävät porukkaa ryhmän kesken ja luovat "sisäpiirin" ja valikoivat sitten ne, jotka sinne ottavat. Minun mielestäni se vain on typerää ja lapsellista erotella ihmisiä ja muodostaa pienempiä ryhmiä oman ryhmämme sisälle, koska se pilaa ryhmähengen, jos on aina porukka a ja sitten pari (ns."huonompaa") pienempää sen lisäksi. Tällaiset tytöt tahtovat tahallaan aiheuttaa eriarvoisuutta ja vallantunnetta, mikä johtaa siihen, ettei meitä enää ole, vaan on sisäpiiriläisten porukka ja loput sinne hyväksymättömät hylkiöt.

Nojoo. Ei varmaan tarvitse sanoa, kuulunko juuri ensimmäisen korkeakoulututkintonsa aloittaneisiin lahnoihin vai hylkiöihin. Minä ja pari muuta, no, suoraan sanottuna henkisesti kypsempää henkilöä emme tietenkään saaneet kutsua lahnojen iltamiin tai ruokapöytään, mutta minua kävi sääliksi erästä heidän ikäistään ja oloistaan tyttöä, jota he selvästi syrjivät. Me "vanhemmat" (=ne, joilla on jo toinen tutkinto tai jokin sentapainen kiikarissa) olemme vähän oma porukkamme, koska ei meitä kiinnosta bailata kolmea kertaa viikossa ja, no niin no, sen vain huomaa, että lahnat ovat erilaisia kuin me. En halua tarkoittaa, että lahnat olisivat jotenkin meitä huonompia ihmisinä, he vain ovat vähän naiiveja ja tietyllä tapaa kypsymättömiä käytökseltä. Kuten juuri siinä, että tehdään Mean girls -leffan kaltaisia klikkejä ja jätetään tarkoituksella porukkaa ulkopuolelle. Minun mielestäni hyviin tapoihin kuuluu olla kohtelias kaikille, ja vaikkei ihan ylin ystävä olisikaan jokaisen kanssa, ei siltikään ketään tulisi syrjiä. Ikinä. Tahallaan. Jättää ulkopuolelle.

No, ryhmässä on oikeasti vanhempia ihmisiä (siis aikuisia-aikuisia; yli 40v opiskelijoita), me tylsät vanhukset (siis niin, olemme ehkä pari vuotta lahnojen keski-iän ylittäneitä mutta silti jotenkin eri maata) ja sitten ne, jotka ovat juuri lähteneet kaiken maksavan mamin ja isin luota jatkamaan täydellistä elämäänsä amk:n puolelle.

Mutta en mä suinkaan tarkoita sitä, että kaikki ensimmäistä tutkintoaan suorittavat ihmiset olisivat idiootteja tai jotenkin vajaampia, ehei. Heidän joukossaan on tosi fiksua ja asiallista porukkaa, mutta myös niitä nuorempia, jotka elävät edelleen jossain kliseisessä amerikan high school primadonna -stereotypioissaan. Että pitää muodostaa suosituimpien porukoita yms. ja karsastaa niiden ulkopuolisia. Mua itseäni ei enää niinkään haittaa olla ulkopuolinen, mutta tänään kun mä näin niiden jengin taas sorsivan yhtä tyttöä ryhmästäni niin mulla kilahti.

Tilanne:
lahnajengi istuu keskellä luokkaa ja mä tietty heidän edessä istuvana kuulen kaiken mitä puhutaan. Lahnajengi miettii menevänsä perjantaina koulun jälkeen syömään kaikkien parhaiden likkojen kesken ja miettii ketä näihin likkoihin sitten kuuluu. Lahnat kysyvät mukaan jopa minua ja kaveriani, osittain varmaan siksi, että he tiesivät ettemme me kuitenkaan pääsisi.. Minä ja ystäväni kumpikin nimittäin olemme sanoneet menevämme käymään kotikaupungeissamme nyt viikonloppuna, joten he ehkä kokivat velvollisuudekseen kysyä kyllä myös meitä ollakseen muka ystävällisiä, mutta tiedän, he kysyivät sitä vain, koska tiesivät ettemme me kuitenkaan tulisi. Niinpä he olivat osoittaneet ystävällisyytensä ja välttyneet meidän seuraltamme. Tämän jälkeen heidän ei enää koskaan tarvitsisi kysyä meitä, sillä me olisimme heille aina automaattisesti out.

Mutta mua suretti kamalasti, sillä ne jättivät yhden tytön kokonaan pois laskuista. Ja surettavinta minusta siinä oli, etten mä voinut keksiä mitään syytä sille, miksi.
Se tyttö voisi olla ihan hyvin kuka tahansa heistä. Se on heidän ikäisensä, suunnilleen näköisensä (ei mitään erikoista tyyliä; mangaa, rokkia yms) ja kokoisensa, joten mä en näe mitään "syytä" syrjinnälle. Se on ollut ainakin mua kohtaan tosi mukava ja herttainen, joten mua harmittaa kamalasti, että ne jättävät sen jostain syytä ulkopuolelle. Toki ihmistenväliset kemiat eivät aina kohtaa, mutta eivät ne kaikki 15 lahnaa voi sitä vain kemiallisista syistä inhota. Joku katsoo siihen päin vähän aikaa, kunnes joku toinen sihahtaa tolle ei kerrota mitään sit.

Ja se tyttö istui koko ajan niiden vieressä, mutta ne kaikki ignorasivat sen ihan 6-0. Puhuivat pokkana siitä, miten he tekisivät sitä ja tätä ja kyllä mä itse tiedän, miltä tuntuu, kun muut hypettävät omia menojaan mun kustannuksella. Niinpä mä saatoin vain sääliä sitä, koska ei mulla ollut kekseliäisyyttä lohkoa mitään käytöstavoista lahnoille. Mutta nyt mua harmittaa, ettei kukaan puuttunut asiaan, sillä se vain lietsoo lahnoja.
Mutta mua kävi niin sääliksi. Minä tiedän, miltä ulkopuolella olo tuntuu, enkä mä halua kenenkään joutuvan siihen asemaan. Niinpä mä olen yrittänyt olla sille ihan todella ystävällinen, mutta ymmärtäähän sen, ettei se mun ja vanhusten seurassakaan koko ajan halua olla, koska me ei kuitenkaan haluta ottaa osaa jokaiseen rellestysfestivaaliin ja muihin piupau-karnevaaleihin, joita opiskelijaelämäksikin kutsutaan.

Minusta on kamalaa, että vielä miltei ja yli parikymppisetkin antavat tollaisen syrjinnän tapahtua. Se voi alkaa ihan mistä tahansa; ulkopuolelle jättäminen, siihen ei välttämättä ole edes mitään syytä. Joidenkin mielestä jonkun on kuitenkin aina oltava se alempiarvoinen ja ulkona jengistä, jotta se oma porukka tai minä itse tuntuisi vähän paremmalta ja arvostetummalta. Mutta miettiikö kukaan heistä koskaan, miltä tuntuisi olla se syrjitty? Se voisi olla kuka tahansa. Sinä tai minä, joku, jonka joku toinen on vain omasta tahdostaan päättänyt eristää ulkopuolelle ollakseen itse jotain muka parempaa.


Se voisit olla sinä.

i just came to say hello!

Helou kaikki!
Siis ihan ekana mun pitää henkästä vähän ja todeta, että huh, parin räkänokkavuoden jälkeen tää likka on ihan järkyttynyt siitä määrästä työtä, joka meille on jo ensimmäisinä viikkoina annettu! En mä osaa enää kontroilloida itseäni koulutehtävien pariin, koska siitä on niiin kauan kun mun viimeksi olisi pitänyt kirjoittaa referaatti (no niinpä, mikä??) tai miettiä kääntääkö darför att sanajärjestyksen (no niinpä, mihinkä suuntaan?) tai etsiä laskinta ja lopulta ostaa sellainen Tigerista (siis siitä kaikenlaista sekalaista tilpehööriä ja tötteröhattua myyvästä liikkeestä) ja sen jälkeen järkyttyä siitä määrästä niitä kertoja, joita mun koulutoverini käyvät eräässä toisessa Tigerissa per viikko.


Mutta joo. Kyllähän mä ymmärrän. Kyllä mulla joskus itseltänikin lähti vapaudentunne hanskasta, mutta nyt mä olen oppinut pitämään hanskoista paremmin kiinni (tai sitomaan ne sellaisilla nipistimillä kiinni hihoihin, joilla vauvojen hanskat pidetään kiinni haalareissa). Niin. Hiton tyylikästä, kitchiä tai noloa, päättäkää itse, mutta kunhan hanskat ja homma pysyy jotakuinkin lapasessa niin hyvin menee.

Ja joo, räkänokkailuvuosien jälkeen musta on ollut vähän outoa palata koulurytmiin; siitä on kauan kun mä viimeksi olisin joutunut ottamaan sellaisen määrän tehtäviä (ja vastuuta!) hoidettavaksi. Yhtäkkiä mulla onkin taas yhdeksän eri kurssin hommat ja naamat muistettavana. Viime vuodet mä olen lähinnä roikkunut mukana rytmissä ja elämässä, joka ei koskaan antanut mulle mitään takaisin. Enkä mä nyt sano, että skulle + infinitiivi ja sivulauseen aloittavat konjunktiot kello 16.15-17.25 olisi se mun juttu, mutta kyllä se nyt sen voittaa, että tuon tunnin jälkeen mulla on jostain käsittämättömästä syystä ihmeen hyvä fiilis. Ja kerrankin toi fiilis pysyy; mulla ei oikeastaan ole ollut yhtään huonoa päivää täällä; kaikki ei tietenkään ole ollut iisiä ja ruusuilla tanssia, mutta mun perusolo on täällä parempi kuin mä edes muistan mulla olleen Jyväskylässä koskaan. Täällä mulla on sellainen olo, että mä kuulun tänne. Mun ei tarvitse miettiä jatkuvasti, mitä joku musta ajattelee tai mitä mun seuraavaksi pitää sen ja sen ihmisen suhteen tehdä. Mä voin vain antaa asioiden olla, mikä on älyttömän mahtavaa - ja vapauttavaa. Mä en halua elämääni enää yhtään mitään turhaa painolastia tai spekulaatiokohdetta.
Sen sijaan
mä astun ulos koulusta
nauran ajatukselle itsestäni koulussa
siis mä
koulussa, really?
hehehe
Ja sitten mä kävelen vähän matkaa autolle
Ja
olen erittäin tyytyväinen etten tällä kertaa kääntynyt sille ratikkakaistalle
.
Mä alan oppia.
Ja Martin Solveig stereoissa vinkuen mä ajan kotiin kumman tyytyväisenä - edes pelkäämättä että se tunne menee kuitenkin joskus ohi. Tyytyväisyys.

new place

En ole ehtinyt postailla kauhean usein tai pitkiä juttuja, mutta täytyy sanoa että olen niin tyytyväinen, että muutin pois. Kun mietin tätä viikkoa ja sitä aikaa, jonka olen täällä ollut niin mä en kadu yhtään. Mä olen ollut jotain mitä en koskaan Jyväskylässä ollut. Jotain, mihin en koskaan kyennyt. Olemaan onnellinen.
Ja se, minusta, on sitä, mitä jokaisen ihmisen pitäisi elämältään hakea.
Ja jos ei johonkin ole tyytyväinen niin silloin mielestäni pitää tehdä kaikkensa ollakseen.
Ja minä tein.
Ja voi että moon ylpee! Itsestäni. Kerrankin. Mutta en toivon mukaan viimeistä kertaa.

minäminäminä

Päläpäläpälä minä päläplälä minä päläpäminäminä päläpäläpälä

... 
sit minä pälä päläpä ja se mua päpäläpläpäääääälplpllpll

____

Oikeasti, kuka jaksaa kuunnella sellaista ihmistä, joka puhuu koko ajan, siis ihan oikeasti koko ajan, itsestään?

Kuuntelin tässä eräs päivä erään uuden ryhmäläiseni juttuja ja ei hyvänen aika, että otti koville kuunnella sitä.

Siis minä ja se oltiin siellä ja minä tein sitä ja tätä ja minä ainakin olen tehnyt tätä ja sitä. Minä olen käynyt siellä ja minusta se on sellaista ja tuo tälläistä ja en minä ainakaan koskaan pplälälpälälä. Minä olen ainakin hyvin plälpälplä. Minusta ainakin tuo ja se voisi plälpläläpä. Minä en koskaan tekisi plälplällpä. Minusta ihan hyvin voisi plpläpäpä, minä en ainakaan plälpläläl. Aina kun minä pililiiillalalapilipau ja minä paliliåipiamailölpl niin minä ainakin pälpläapuapaiaiampam ja piupaupilipom. 

Hoh hoi, miten kyllästyttävää on kuunnella tollaista 45 minuuttia putkeen. Mä sain siihen väliin sanottua ehkä pari sanaa, luokkaa aijaa, niinkö, ihan tosi, kunnes se jatkoi tolkutonta pälätystä omasta elämästään. Mitä tahansa kukaan sanoi, se aloitti aina sanomalla minä jotain tai minä sitä ja sitä.. Mitä tahansa kukaan sanoi, hän vertasi heti sanottua omiin tekemisiinsä ja näkökulmiinsa. Mutta kun sitä kuuntelee pari luentoa niin on kuullut hänen mielipiteensä ja elämäntarinansa ainakin ihan liian monta kertaa. Mun mielestäni olisi ihan kohteliasta antaa muidenkin puhua välillä ja pitäisi huomata, jos muut eivät enää jaksa kuunnella neljättä kertaa sitä, miten täydellistä sulla ja sun laurillasi oli siellä jamaikalla viiden tähden sviitissä jonka sun täydellisen jätkäsi isä oli kustantanut koska se on niin haltioissaan teistä.

Ja usein tuollaisissa henkilöissä on huomattavissa muitakin itsekkyyden piirteitä: jos jokin ei suju kuten he haluavat tai jos joku ei kuuntele heidän juttujaan, niin silloin ei kyllä kukaan muukaan saa puhua mistään muusta tai kellään muullakaan ei saa olla kivaa. Miksi jokaisessa ryhmässä on aina pakko olla vähintään se yksi oman elämänsä superstara, joka on spoilattu piloille ja jolla ei ole tajua sympatiasta tai muiden kunnioittamisesta? Mistä näitä pikkuprinsessoja oikein tulee?
Minä, ja onneksi muutama muukin järkevä, ei ainakaan ala kumartelemaan tuollaisten henkilöiden edessä. Mä en ainakaan jaksa mielistellä ketään jääräpäätä tai antaa sille syytä kuvitella olevansa meitä muita, sviitittömiä ja jamaikalla käymättömiä, parempi.

nyhvän imago

"Oletko sä käynyt siellä pankissa?" se kysyy väsyneenä, kuten aina mulle puhuessaan ja mua alkaa ärsyttää aivan suunnattomasti heti kun mä kuulenkin sen tietyn äänensävyn. Sen, joka oli jankuttanut mulle niin monta kertaa, sen joka oli pilannut niin monta päivää, ja sen joka hetkessä kykeni saamaan mut erittäin huonolle tuulelle.

"No olen olen", minä ärähdän, sillä nyt oli viimeinen hetki, jolloin minulla oli aikaa kuunnella äidin nalkutusta asioista, joita hän ei uskonut minun kykenevän hoitaa, mikä oli mielestäni aivan naurettavaa, sillä olin asunut yksin jo monta vuotta - eikä hän siitä huolimatta vieläkään uskonut minuun. Minä en ollut mikään lapsi, enkä teini, olin muuttanut pois kotoa (elämäni parhaimpia päätöksiä) jo vuosia aiemmin, mutta se ei vieläkään luottanut taitoihini hoitaa omat asiani.

"Sanoitko sinä sille virkailijalle, että haluat suuremman luottorajan ja tiedätkö että ei sinun ole pakko ottaa sitä matkatavaravakuutusta ja maksaa siitä montaa kymmentä euroa?" se jatkaa eikä selvästikään usko minun kykenevän yhtään mihinkään. Ihan kuin olisin edelleen se ujo 3-vuotias penska, joka ujoilee äidin helmoissa, niinkö. Hmm, no, sikäli mikäli tuosta on kulunut sellaiset 20 vuotta, minäkin olen saattanut hieman muuttua ja rohkaistua, äitikulta.

"Joo joo", minä vastaan ja ärsyynnyn entisestään, kun hän alkaa uudelleen selittää siitä, miten minun pitäisi hoitaa asiat, jotka olen jo hoitanut. Hän ei koskaan ole luottanut minun kykenevän yhtään mihinkään. Sellaiselle ihmiselle, jolla on aina ollut ruusuinen äitisuhde tämä voi kuulostaa karulta, mutta minun äitini on aina aliarvioinut minua. Hän ei vieläkään usko, että selviäisin virastossa asioimisessa, hammaslääkärin varaamisessa ja yksin 200 kilometrin ajamisessa, vaikka olen monet kerrat ihan onnistuneesti käynyt hammaslääkärillä ilman että sen on tarvinnut opastaa minua. Huh huh.

"Olehan sitten reipas" riittää kuormittamaan suvaitsevaisuuttani ja kärsivällisyyttäni hieman liikaa ja lopetan puhelun siihen. Se ei pelkästään pidä mua saamattomana, vaan myös yliujona vässykkänä, jolle sosiaaliset tilanteet ovat ylitsepääsemättömän vaikea homma. Ja kaikki tämä siksi, että mä silloin kolmevuotiaana pelästyin erään sukulaisen häissä jotain puolituttua häiskää, jolla oli silmälappu? 

Ja sillehän se tarkoittaakin, että mä nykyäänkin juoksisin kaikkia vastaantulijoita karkuun ja välttelen pankissa käyntiä ettei mun tarvitsisi puhua kellekään? Ihan oikeasti? En jaksa edes ymmärtää, miksi se pitää mua niin saamattomana nyhväkkeenä kuin pitää.

vapaus käteen jää

Nää viime viikot on oikeasti olleet mun elämäni parasta aikaa. Se johtuu pitkälti aivan uskomattoman kivoista ja hienoista ihmisistä, ja samanhenkisistä ihmisistä, ja ennen kaikkea myös siitä, että viimein minä tunnen olevani vapaa! Kukaan ei tuomitse mua 'edellisen elämäni' perusteella, vaan mulla on (ollut) kaikki mahdollisuudet olla juuri sellainen kuin oikeasti haluan. Täällä mä olen ollut niin paljon iloisempi ja onnellisempi; musta on ollut kiva herätä aamuisin. Osittain ehkä siksi, ettei mun tarvitse miettiä mitä se ja se ja tuo ja tuo tänään musta ajattelevat tai se ja se tekee töissä.


Onneksi mä jaksoin uskoa siihen, että paremmat ajat tulevat vielä.

kampaajan jälkeinen masennus

En tiedä, mistä se johtuu, mutta minä ja kampaamojen valaistus ja/tai peilit ei vain sovita yhteen. Varmaan 10-vuotiaasta asti minua on ahdistanut se, millaiselta mä kampaamojen peileissä aina näytän; vaaleanpunaiselta possulta; läikikkäältä ja valjulta, kulahtaneelta ja ankealta. Vaikka mulla olisi kohtuu-voimakaskin meikki, efekti on aina sama; mua katsoo takaisin lapsenkasvoinen pikku possu, jonka tukka on ihan petolinnunperseellä.

En tiedä. Kun tulen kotiin, palaan taas normaalimpaan ulkonäköön ja jopa ajoittaiseen siedettävyyteen. Mun kasvot eivät näytä kymmenvuotiaalta, vaaleanpunaiselta tai muuten vain joltain Babe-possun mieleentuovalta. Kotona minä kyllä näytän ikäiseltäni ja ihan siedettävältä. Mutta kampaamoissa sitten aina tulee olo, että mä olen edelleen se 10-v babepossu, varsinkin, kun itse kampaaja näyttää muhun verrattuna ihan megahyper-coolilta ja niin tyylikkäältä. Mun hiuslaatu vain ei kenties sovellu rock-uskottaviin kampauksiin, mun kasvoni vain punertavat helposti ja luovat possumielikuvia ja ehkä se vain on niiden ylitehokkaasti valaisevien loisteputkien ja halogeenien syy, että minä ja samanikäinen kampaajani näytämme lähinnä äidiltä ja tyttäreltä.

Ensi kerralla mä pyydän, että voisiko se leikata mun hiukset pimeässä. Mitäs pienistä, jos otsahiusten latvat eivät ole ihan symmetriset tai takaa toinen puoli yhtä pitkä kuin toinen, mutta mä en halua enää lähteä kampaajalta pikkupossuna.

Meikä eilen (c) weheartit.com