Siis ihan ekana mun pitää henkästä vähän ja todeta, että huh, parin räkänokkavuoden jälkeen tää likka on ihan järkyttynyt siitä määrästä työtä, joka meille on jo ensimmäisinä viikkoina annettu! En mä osaa enää kontroilloida itseäni koulutehtävien pariin, koska siitä on niiin kauan kun mun viimeksi olisi pitänyt kirjoittaa referaatti (no niinpä, mikä??) tai miettiä kääntääkö darför att sanajärjestyksen (no niinpä, mihinkä suuntaan?) tai etsiä laskinta ja lopulta ostaa sellainen Tigerista (siis siitä kaikenlaista sekalaista tilpehööriä ja tötteröhattua myyvästä liikkeestä) ja sen jälkeen järkyttyä siitä määrästä niitä kertoja, joita mun koulutoverini käyvät eräässä toisessa Tigerissa per viikko.
Mutta joo. Kyllähän mä ymmärrän. Kyllä mulla joskus itseltänikin lähti vapaudentunne hanskasta, mutta nyt mä olen oppinut pitämään hanskoista paremmin kiinni (tai sitomaan ne sellaisilla nipistimillä kiinni hihoihin, joilla vauvojen hanskat pidetään kiinni haalareissa). Niin. Hiton tyylikästä, kitchiä tai noloa, päättäkää itse, mutta kunhan hanskat ja homma pysyy jotakuinkin lapasessa niin hyvin menee.
Ja joo, räkänokkailuvuosien jälkeen musta on ollut vähän outoa palata koulurytmiin; siitä on kauan kun mä viimeksi olisin joutunut ottamaan sellaisen määrän tehtäviä (ja vastuuta!) hoidettavaksi. Yhtäkkiä mulla onkin taas yhdeksän eri kurssin hommat ja naamat muistettavana. Viime vuodet mä olen lähinnä roikkunut mukana rytmissä ja elämässä, joka ei koskaan antanut mulle mitään takaisin. Enkä mä nyt sano, että skulle + infinitiivi ja sivulauseen aloittavat konjunktiot kello 16.15-17.25 olisi se mun juttu, mutta kyllä se nyt sen voittaa, että tuon tunnin jälkeen mulla on jostain käsittämättömästä syystä ihmeen hyvä fiilis. Ja kerrankin toi fiilis pysyy; mulla ei oikeastaan ole ollut yhtään huonoa päivää täällä; kaikki ei tietenkään ole ollut iisiä ja ruusuilla tanssia, mutta mun perusolo on täällä parempi kuin mä edes muistan mulla olleen Jyväskylässä koskaan. Täällä mulla on sellainen olo, että mä kuulun tänne. Mun ei tarvitse miettiä jatkuvasti, mitä joku musta ajattelee tai mitä mun seuraavaksi pitää sen ja sen ihmisen suhteen tehdä. Mä voin vain antaa asioiden olla, mikä on älyttömän mahtavaa - ja vapauttavaa. Mä en halua elämääni enää yhtään mitään turhaa painolastia tai spekulaatiokohdetta.
Sen sijaan
mä astun ulos koulusta
nauran ajatukselle itsestäni koulussa
siis mä
koulussa, really?
hehehe
Ja sitten mä kävelen vähän matkaa autolle
Ja
olen erittäin tyytyväinen etten tällä kertaa kääntynyt sille ratikkakaistalle
.
Mä alan oppia.
Ja Martin Solveig stereoissa vinkuen mä ajan kotiin kumman tyytyväisenä - edes pelkäämättä että se tunne menee kuitenkin joskus ohi. Tyytyväisyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti