Tänään olikin aika ei -päivä- Unohdin kokonaan, että kyllää minun piti sanoa ja siksi mä missasin mm. seuraavat asiat.
- urheilu illalla (olisi toki vieläkin mahdollista, mutta en mä jaksa... ens kerralla/viikolla sit -asenne)
- opiskelu koulun jälkeen koululla muiden kanssa (koska nälätti ja väsytti ja teki vain mieli pihalle ko. rakennuksesta ja mahdollisimman asap)
- juorutuokio viikonlopun tapahtumista (no okei, tämän missaaminen ei kauheasti harmittanut, koska minusta siellä olisi kuitenkin juoruttu, koska la/su-yön random jatkot jätkien luona)
Näin helppoa se on, lipsuminen ja suunnitelmien unohtaminen. En muistanut ollenkaan, että munhan piti olla avoin ja menevä tämä viikko. Sen sijaan palasin entiseen heti, kun aivot sanoivat töttöröö ja muut asiat valtasivat senkin vähäisen kapasiteetin mitä niissä vielä oli jäljellä. Torjuin heti kaikki ehdotukset, ajattelematta sen kummemmin, koska se oli ihan normaalia minulle. Ainahan mä kieltäydyin. Ainahan mä vain halusin nopeasti kotiin tai syömään tai milloin minnekin, koska ei mua kiinnostanut jorista tai lahnailla jostain jätkästä, jonka kanssa saatoin toissapäivänä tulla tanssineeksi normaalia enemmän, että so what ja eihän se teille kuulu.
Sellainen mä vain olin. En koskaan ole avautunut asioistani muille, mä olen vain aina pitänyt kaiken oman pääni sisällä, koska mä olen ajatellut, että mitä sekin hyödyttää; jorista noille puoli tuntia siitä, miten ja millä tavoin me sen ja sen kanssa tanssittiin/puhuttiin/mitä tahansa, koska ei se enää muuta tapahtumia. Mä olen aina kokenut jälkikäteen analysoinnin ja tyhjänpäiväisyyksistä turisemisen melko turhauttavana, varsinkin kun likkaporukalla sitä joutuu puimaan ja sukimaan jokaisen yksityiskohdan, sanotun sanan ja moikatun tervehdyksen läpi.
Tällä viikolla mun piti kuitenkin kokeilla jotain uutta. Kokea jotain uutta. Enkä minä tarkoita nyt vain turhaa juoruilua (joka mahdollisesti lähentäisi meitä, koska meillä olisi sitten jotain yhteistä?), vaan muutenkin yleistä avoimmuutta. Sen sijaan mä palasin entiseen malliin heti tottumuksesta, ja juuri tottumuksista ja vanhoista tavoista irti päästäminen onkin kaikkein vaikeinta. Tottumuksista ja tavoista luopuminen johtaa uuteen, muutokseen ja epävarmuuteen, joista viimeisin mainittu ehkä lienee se suurin tekijä sille, että vanhoista tavoista pidetään niin kovasti kiinni.
Mutta tärkeintä on muistaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä. Aina on ja tulee olemaan mahdollisuus vaikuttaa oman elämän kulkuun. Haasteita tulee aina olemaan, mutta niiden kohtaaminen ja niiden kanssa eläminen tekevät elämästä oikean elämän. Uudet asiat; haasteet ja muutokset tuntuvat tietysti aina pelottavilta, mutta minä olen sitä mieltä, että kannattaa aina yrittää, kokeilla. Vanhaan voi aina palata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti