nyhvän imago

"Oletko sä käynyt siellä pankissa?" se kysyy väsyneenä, kuten aina mulle puhuessaan ja mua alkaa ärsyttää aivan suunnattomasti heti kun mä kuulenkin sen tietyn äänensävyn. Sen, joka oli jankuttanut mulle niin monta kertaa, sen joka oli pilannut niin monta päivää, ja sen joka hetkessä kykeni saamaan mut erittäin huonolle tuulelle.

"No olen olen", minä ärähdän, sillä nyt oli viimeinen hetki, jolloin minulla oli aikaa kuunnella äidin nalkutusta asioista, joita hän ei uskonut minun kykenevän hoitaa, mikä oli mielestäni aivan naurettavaa, sillä olin asunut yksin jo monta vuotta - eikä hän siitä huolimatta vieläkään uskonut minuun. Minä en ollut mikään lapsi, enkä teini, olin muuttanut pois kotoa (elämäni parhaimpia päätöksiä) jo vuosia aiemmin, mutta se ei vieläkään luottanut taitoihini hoitaa omat asiani.

"Sanoitko sinä sille virkailijalle, että haluat suuremman luottorajan ja tiedätkö että ei sinun ole pakko ottaa sitä matkatavaravakuutusta ja maksaa siitä montaa kymmentä euroa?" se jatkaa eikä selvästikään usko minun kykenevän yhtään mihinkään. Ihan kuin olisin edelleen se ujo 3-vuotias penska, joka ujoilee äidin helmoissa, niinkö. Hmm, no, sikäli mikäli tuosta on kulunut sellaiset 20 vuotta, minäkin olen saattanut hieman muuttua ja rohkaistua, äitikulta.

"Joo joo", minä vastaan ja ärsyynnyn entisestään, kun hän alkaa uudelleen selittää siitä, miten minun pitäisi hoitaa asiat, jotka olen jo hoitanut. Hän ei koskaan ole luottanut minun kykenevän yhtään mihinkään. Sellaiselle ihmiselle, jolla on aina ollut ruusuinen äitisuhde tämä voi kuulostaa karulta, mutta minun äitini on aina aliarvioinut minua. Hän ei vieläkään usko, että selviäisin virastossa asioimisessa, hammaslääkärin varaamisessa ja yksin 200 kilometrin ajamisessa, vaikka olen monet kerrat ihan onnistuneesti käynyt hammaslääkärillä ilman että sen on tarvinnut opastaa minua. Huh huh.

"Olehan sitten reipas" riittää kuormittamaan suvaitsevaisuuttani ja kärsivällisyyttäni hieman liikaa ja lopetan puhelun siihen. Se ei pelkästään pidä mua saamattomana, vaan myös yliujona vässykkänä, jolle sosiaaliset tilanteet ovat ylitsepääsemättömän vaikea homma. Ja kaikki tämä siksi, että mä silloin kolmevuotiaana pelästyin erään sukulaisen häissä jotain puolituttua häiskää, jolla oli silmälappu? 

Ja sillehän se tarkoittaakin, että mä nykyäänkin juoksisin kaikkia vastaantulijoita karkuun ja välttelen pankissa käyntiä ettei mun tarvitsisi puhua kellekään? Ihan oikeasti? En jaksa edes ymmärtää, miksi se pitää mua niin saamattomana nyhväkkeenä kuin pitää.