- ilmoittautuminen street dance tai break dance vai mikä dance ikinä olikaan -tunnille, yksi kokeilukerta, koska kaverit pyysivät
- vodka- ja salmarishotit x aivan liian monta, koska kaverit ehdottivat
- Celine Dionia karaokessa, koska sitäkin ehdotettiin
- jatkot jätkien luona (liekö vaikuttuneet mun my heart will go on -taidoista vai) koska niitä ehdotettiin
Jeh. Oikeastaan oli hauskaa ja vapauttavaa sanoa kaikelle kyllä. Ei minua edes jaksa hävettää kamala karaokeääneni, neeearrrr faaaarrrr wherrrreverrrr juuu aaaarrr -rääkyminen tai randomit jatkot randomien tyyppien luona. Miksi kaikkea ajattelematonta pitäisi automaattisesti hävetä? Kun sanoin laulaneeni karaokea muiden kaverieni kanssa, eräs kaverini joka ei ollut mukana, kommentoi automaattisesti: siis vähänkö noloo.
Mutta mitä pahaa siinä on, olla nolo? Onko karaoken laulaminen todellakin noloa? Siksikö, etten minä kuulostanut Celine Dionilta vaan enemmänkin hännästä vedetyltä kissalta? Ei minua hävettänyt. Ei meitä hävettänyt. En minä aio häpeillä sitä, etten ole täydellinen.
Se tekee ihmisistä vain kiinnostavampia, inhimillisempiä. Jos on aina varautunut ja suhtautuu epäileväisesti ja kaverini lailla skeptisesti kaikkeen 'noloon', mitä elämässä sitten tapahtuu? Millaista elämää se on; virheiden ja epätäydellisyyden pelkääminen?
Sellainen elämä vain soljuu ohi; päivät tuntuvat hupenevan ohi merkityksettöminä hetkinä, joista ei jää mitään muisteltavaa; muistettavaa. Ja sitten voimme miettiä, mitä teinkään viime kuussa? Enpä oikeen mitään. Mitä teinkään viime vuonna? En mitään merkittävää.
Haluanko minä elää merkityksettömiä päiviä viikko toisensa jälkeen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti