torstai 30. toukokuuta 2013

awesome moments

Mä olen päättänyt yrittää. Mä näin miestäni eilen ja mä en voinut mitään sille, että mä ihastuin siihen koko ajan enempää eikä musta ole jättämään sitä sen lapsiasian takia.

Mä en kuitenkaan voi lakata ajattelemasta kaikkea. Mun on pakkokin ajatella näitä asioita. Voisiko tästä todella tulla jotain, voisinko minä todella löytää kunnon miehen? Olisiko hän (muka?) se kunnon mies? Voiko hän olla minulle se oikea, vaikka hänellä onkin jo lapsi? Mun on pakko ruveta miettimään näitä asioita ihan tosissaan.


Toisaalta, mä olen aina ajatellut, että jos ei koskaan yritä, ei voi onnistua. Pitäisikö mun antaa meidän suhteellemme kunnon mahdollisuus tietyistä asioista huolimatta? Mutta voinko mä koskaan täysin hyväksyä niitä, kun mä tiedän, mitä kaikki mun tutut ja sukulaisetkin niistä ajattelisivat? Mutta entä jos tässä nyt olisi sitä jotain?

Ja ps. toi Mr. Bean -kuva oli vaan pakko liittää mukaan.
Ja mähän en siis tällä hetkellä itse vääntele naamaani samanlaiseen ilmeeseen, en.
Ei hitto, tää on aika pelottavaa. Siis tämä yhdennäköisyys mun naaman ja Mr. B:n kanssa.
Kjehehehe, kyllä se on tää pimeys ja pimahtaneet aivot, joita mun mies saa kestää koko loppuelämänsä ja siitä johtuen ne yleensä sattuvat kaikkoamaan 2 viikon jälkeen.
Miksköhän? *Irvistää peiliin, tekee kaksoisleuan ja myhäilee yhdennäköisyydelle allaolevan kuvan kanssa.*
Kai sitä pitää olla vähän pimee. Tässä vaiheessa mun pitäisi kai ruveta ajattelemaan, että kuka tahansa, joka roikkuu (mun mr bean -naaman) mukana yli 2 viikkoa, on kunnon mies.



maanantai 27. toukokuuta 2013

mitä mä teen osa 2




Why does my heart 

Why does my heart 
Feel so bad? 
Why does my soul 
Feel so bad? 

These open doors



Mä olen vieläkin ihan sekaisin. Mä tiedän kyllä, että kaikki se, mitä se mua kohtaan tuntee on aitoa. Ja mun tunteenikin ovat aitoja. Mutta viime aikoina mulle valjenneet asiat muuttaa tilanteen. 

Mä vain kuuntelin, kun se puhui siitä. Niin lämpimästi ja rakastavasti. Tavalla, jolla se ei koskaan tulisi puhumaan mulle. Samaan aikaan pieni pala mun sisällä suli, mutta isompi jäätyi. Mä en koskaan voisi päästä samalle tasolle. Tämä asia pitäisi mut aina erillään siitä. Sen tytär tulisi aina olemaan sille se numero 1 ja se tulisi aina menemään mun edelle. Aina.

Mutta en mä ollut koskaan valmistautunut tällaiseen. En mä voi ottaa näin isoa askelta. Vaikkei se lapsi sen luona asukaan, se on kuitenkin läsnä joka asiassa. Se täytyy ottaa huomioon ja se on se ykkönen mun miehelle aina. Mutta sitten kun se toistuvasti tulee laittamaan lapsensa mun edelle, niin kestänkö mä sen? Jos se peruu tapaamisia mun kanssa nähdäkseen lastaan niin mitä mä voin tehdä? En mä voi koskaan kieltää niitä näkemästä, koska täytyyhän niiden tavata, mutta jos niiden tapaamiset tapahtuu mun kustannuksella, niin en mä siinä vaiheessa voi riemusta kattoon hyppiä.

 Mä näen sen lapsen ikuisesti muistutuksena mieheni ja jonkun toisen naisen aiemmasta elämästä. Se on muisto miehen exästä ja siitä, että niiden suhde on joskus edennyt noin pitkälle ja vakavaksi. Joksikin sellaiseksi, miksi meidän suhteemme ei todennäköisesti ihan heti etenisi.

 Mä en tiedä miten mun pitäisi suhtautua tähän. Äitipuoleksi minä en voi ruveta, mutta en mä voi enkä haluaisi jättää miestä tämän takia, koska mä olen jo niin ihastunut siihen. Siinä on paljon hyvää, mutta tällaiset asiat pistää miettimään, pystynkö mä tähän. Nyt tai koskaan.


sunnuntai 26. toukokuuta 2013

next best thing?



Mä niin inhoan sitä, kun joutuu lojumaan kotona tietämättä missä mennään, ja epätoivoinenkaan ei saa olla. Mä en viitsi soittaa sille taas koska se pilaisi kaiken.

Mutta nyt musta on alkanut pikkuhiljaa tuntua, että en mä pysty tähän. Tässä on suhteessa on liikaa sellaisia asioita, joiden hyväksyminen ja joihin sopeutuminen vaatisi multa asennemaailman ja ajatustason vaihdosta enkä mä tiedä, onko musta siihen.

Despair, regret, and tenderness
Is what I feel for you
I loved you from the very start
What else could I do

You read my mind, you made me cry
Time stood still
And now I know the reasons why
Time stood still


Maybe you're the next best thing to happen
All the things we might have been

A flame becomes a fading light
That burns inside my heart
And like a castle in the sand
It had to fall apart

You made me laugh, you gave me hope
It's over now
Our happiness went up in smoke
It's over now

lauantai 25. toukokuuta 2013

hullut päivät

Okei. Nyt mä olen päättänyt relata. Mun pitää ottaa hillitymmin ja iisimmin. Ja vaikka mä tiedän, miten hulluks mä tulen, kun mä en tiedä, missä mennään, niin mun on pakko lakata ajattelemasta pahinta koko ajan.

Ja siis. Mun suhde mieheeni on vähän kiikunkaakun koska me ei olla nähty like, 5 päivään, eli mähän riipun jo ihan maailmanlopun partaalla! Ja koska mä en kirjaimellisesti ole kuullut siitä mitään, niinku 5 päivään, niin sehän tässä mut ajaa hulluks!

Mutta mun pitäis vain lopettaa tällainen hyperventilointi siitä, miksei se vastaa tai miksei me olla nähty 5 päivään. Se pitäis mua sekopåäänä, jos se tietäisi mun laskevan tunteja siitä, milloin me viimeksi nähtiin. Ja siis mähän en juuri myöntänyt tota.

Mutta jumankauta kun mä ikävöin sitä miestä! Mä melkein menin sen oven taakse venaamaan sen tuloa takaisin Yyteristä ja ajattelin lojua siellä niin kauan kun se tulee takaisin..no mutta onneksi vasta ajatustasolla. Mutta no, nyt mun pitää ottaa iisisti ja luottaa siihen, että me palataan niiin kuin se lupasi ja että kaikki muukin, mitä se sanoi, oli totta.

Ja tottakai se oli. Mun hyperventilointikohtaukset ja spekulaatiot vaan välillä tahtoo ajatella jotain muuta.

Nyt on kuitenkin lauantai. Mullahan on koko elämä ja viikonloppu aikaa venata sen yhteydenottoa. Ja sillä välin mä voin mättää pari levyä suklaata hyvällä omatunnolla ja katsoa nyyhkyleffoja ja kytätä vainoharhaisesti puhelinta jokaisen pienen inahduksenkin jälkeen. Dingding!

torstai 23. toukokuuta 2013

never look back

Mitä ihmettä mä oikeesti teen. Mä oon miettinyt 24 tuntia mun ja mieheni edellistä tapaamista ja sitä järkytystä, josta mä sain kuulla. Pystynkö mä tähän? Mitä ihmettä mä teen?
Mä en edes tiedä, onko tällä koko suhteella mitään mahdollisuutta. Mulla ei ole mitään hajua siitä, mitä se musta haluaa, tai millaiseksi se meidän tulevaisuuden näkee.

Ja mä kysyisin siltä, jos mä voisin.

Mutta nyt, tällä hetkellä, mä en saa sitä mistään kiinni ja siksi mä olen vielä enemmän hämilläni. Eikö meidän juttu sitten koskaan johtanutkaan mihinkään?
Oliko tämä taas yksi palataan, jolla ei koskaan ollut edes mitään aikeita toteutua?

Mutta jälleen kerran mä tahdon uskoa, ettei niin ole. Mutta jälleen kerran, taas, kuten aina, mä pelkään joutuvani pettymään, koska niin vain käy joka kerta.

 Mä en jaksa.
Se ei edes voi vastata puhelimeen. 
Mä en jaksa tätä taas.

I could be the one.

Mutta ei niin ei.




keskiviikko 22. toukokuuta 2013

viimeisen lauseen kaiku minut saavuttaa



Mä luulin löytäneeni aivan loistavan miehen. Mä uskoin, että hänen kanssaan mulla olisi vielä edessä tulevaisuus.
Eilen mä sain kuitenkin selville hänen elämästään jotain sellaista, minkä sulattelu vaatii aikaa. Ja suvaitsevaisuutta multa. Ja sitä, että mä unohdan kaikki "mä en ainakaan vois" -väitteet.
Seuraavan kerran mun on pakko kysyä siltä, mitä se minusta haluaa. Seuraavan kerran mun on pakko tietää, millaisen tulevaisuuden se mulle tai meille kuvittelee.

Mä huomaan siinä olohuoneen pöydällä erään kuvan. Muuten tyhjän pöytätason päällä ei ole kuin tuo yksi kuva, kehystettynä. Mä katson sitä ja mietin 'ei, ei tuo voi olla sitä mitä mä luulen.' Hetkeä myöhemmin mä huomaan, samaisessa olohuoneessa, kuivumassa pyykkitelineellä pienet sukat. Mä mietin, että tuokin voisi olla selitettävissä. Kun me olemme lähdössä ulos, mä huomaan viimeisen merkin ja silloin mun on pakko kysyä. Mä yritän pysyä tyynenä, mutta mies vastaa juuri niin kuin mä olen pelännyt. 
Kuvalle, vaaleanvihreille sukille ja minnihiiri-hammasharjalle oli syynsä.
En ole enää rakkain.


Kuulin sateen
sun nimes kuiskaavan
Kai olet vielä jossain
Viimeisen lauseen
kaiku minut saavuttaa
Se hiipii mieleen varkain

Liian kauan annoit mun odottaa
Ruusut jo pääsi kuihtumaan
Liian kauan kylmää, nyt paleltaa
Routa vie mut mukanaan

Aika juoksee
ennen kuin voi unohtaa:
En ole enää rakkain
Lavan eteen verho raskas valahtaa,
näytös loppui kesken


Huusin turhaan, et koskaan tullutkaan
Katosimme kokonaan

maanantai 20. toukokuuta 2013

jääkiekkohuumaa ja hulluutta

Joku oli kysynyt, olenko mä seurustellut jääkiekkoilijan kanssa ja toivoi näiden iskemisvinkkejä. Arvostan kyllä jokaista kommenttia, jonka kukaan ikinä mihinkään yhteyteen vaivautuu laittamaan, mutta hetken aikaa mä kyllä mietin, että ei jeesus, mikä niissä jääkiekkoilijoissa on niin ihmeellistä? Kiitos kommentista, anonyymi, mutta ei mulla kyllä mitään ihmeempiä vinkkejä eikä valtuuksia ole sellaiseen (jääkiekkoilijan pokaamiseen) antaa.. :D

No mutta, koska totuushan on, että olen kyllä seurustellut kiekkoilijan kanssa, niin voin valaista hieman siitä, mitä se arki niiden kanssa on. Muutenhan jääkiekkoilijat eroaa "tavallisista" miehistä vain siten, että he ehkä tienaavat vähän enemmän rahaa ja ovat vähemmän kotona. Ainakin silloin kun itse seurustelin Matin (nimi muutettu) kanssa, hän oli välillä kiireisimpinä aikoina kotona tai ylipäätään tavattavissa ehkä 1/3 viikosta. Miten se sitten alkoi?

Paras tapa päästä jääkiekkopiireihin on tietysti hengata sellaisten ihmisten (missit/julkkikset/muut pyrkyrit näin karkeasti yleistettynä) kanssa, jotka tuntevat kiekkoilijoita. Ei ole mikään ihme, että kun jotkut joukkueen pelaajat hengaavat keskenään, myös näiden kaveri/tuttavapiirit yhtenäisyvät. Mutta jos et tunne ketään tällaiseen piiriin kuuluvaa, niin eipä hätää, kyllä niitä kiekkomiehiä löytää muualtakin. Ja ihmettelen siis edelleen, kuka jaksaa etsimällä niitä etsiä..?

Me Naisissa ja muissa hömppälehdissä kertoillaan ihanteellisiä söpöilytarinoita siitä, kuinka kiekkoilija X ja missi Y tapasivat kirjastossa jonkun pikkukaupungin keskustassa silloin kun X oli samassa kaupungissa pelaamassa. No, voihan näinkin toki olla, mutta Matti ainakin löysi mut ihan yökerhosta.

Mikä minussa sitten vetosi häneen? Huom. tästä on jo jokunen vuosi aikaa siis, että ihan eilen tämä ei tapahtunut.
Musta on ihanaa, kun sä olet niin älykäs
Sä osaat kuunnella ja sä ymmärrät mua
Sä teet hyvää ruokaa ja siivoot himassa
Sun luonne
Sä olet niin avoin ja ihana
Sulla on ihan mieletön vartalo (se sanoi mulle kello 02:36 baarissa, jossa me nähtiin)
Sulla on tosi kauniit kasvot (se sanoi mulle kotonaan kello 06:41)
Musta oli ihanaa kun sä olit mun vieressä (se sanoi mun kotonaan seuraavana aamuna)

Siis että kyllä, mun älykkyys ja henkinen kauneus ja läpätiläpä-asiat sytytti.

En siis pidä häntä mitenkään älyllisesti vajaana, vaan varmasti Matti arvosti myös luonnettani ja minua itseäni, mutta totuushan on, että jääkiekkoilijoilla on varaa valita myös ulkomuodollisesti näyttävä nainen (ja minähän en siis omasta mielestäni ollut mitään missiluokkaa enkä sitä tule koskaan olemaankaan.)
Koska jääkiekkomiehillä on ja tulee aina olemaan kysyntää näiden jääkiekkotaustan vuoksi, he myös itsekin tietävät, että heillä on kovasti kysyntää. Niinpä, kun kysynnän ja tarjonnan lait eivät oikein osu yksiin, kun niitä naisia, jotka haluaisivat jääkiekkoilijan on aina enemmän kuin niitä jääkiekkoilijamiehiä, jotka "ottavat" naisen on vähemmän. Siis kaikille niille, jotka kiekkomiehen haluaisivat, ei riitä jääkiekkoilijaa. Mutta kun näitä halukkaita riittää maailman tappiin asti, ei kiekkomiehien kysyntä koskaan lopu.

No mutta. Loppujen lopuksi, ei sille voi mitään, jos et saa sitä unelmiesi jääkiekkomiestä. Jos haikailet MM-tasolla/NHL/ulkomailla pelaavia miehiä, niin aina vain pahenee. Ellei se Paul Statsny sitten jostain kumman syystä tunne vetoa muuttaa Hämeenlinnaan/Turkuun/Suomeen pelaamaan, niin mahdollisuudet sen nappaamiseksi voi tosiaan olla aika pienet.

Ja muutenkin, haluaisitko sä muuttaa miehesi töiden =kiekon perässä mahdollisesti joka kausi uuteen kaupunkiin? Sehän on siis käytännössä ihan miehen seuran ehdoilla ja aikatauluilla elämistä. Jos seura vaihtuu vuosittain, niin joko sä lähdet mukaan tai roikut todennäköisesti loppunsa myöhemmin saavassa kaukosuhteessa sen ajan. Mutta jos kuvitellaan, että sun kiekkoilijarakas vaikka saa kutsun KHL:ään Venäjälle, niin lähtisitkö mukaan? Mitä sä siellä tekisit, kun miehen päivät pyörii kiekon ympärillä? Maassa, jonka kieltä sä et ymmärrä, maassa, jossa sulla ei ole ketään muita tuttuja kuin miehesi? Eläisit sitä Me Naisten hehkuttamaa lätkävaimoarkea, eli shoppailisit päivät pitkät ja tekisit kotitöitä? Hiphei.

Olihan tuo hieman kärjistetty esimerkki, mutta minusta on vain naurettavaa, miten monet (nuoret tytöt) haikailevat tollaista elämää. Kuvitellaan, että se elämä jääkiekkoilijan kanssa on automaattisesti jotenkin täydellistä ja virheetöntä. Että se elämä on vain merkkivaatteita, shoppailua (miehen rahoilla luonnollisesti) ja gaalaillallisissa näyttäytymistä ja julkisuutta. En mä ole oikea ihminen kertomaan, miten muiden suhteet toimivat, mutta en mä myöskään lähtisi ylistämään sitä. Tai ainakaan mun ja Matin suhde (Matti ei siis ollut mikään megasuperhyperjulkkis tai pelannut ulkomailla) ollut mitään luksusglamouria, vaikka rahaahan sillä oli. Mulle se oli aina "ihan tavallinen mies", eikä mikään Jyp/Hifk/HPK-Matti, kuten joillekin muille. En mä myöskään itse miettinyt olevani "se Jyp/Hifk/HPK-Matin muija/nainen", vaan mä halusin pitää omasta elämästäni kiinni ja olla nobody.


Mun mielestä kaikissa naistenlehdissä vain annetaan liioitellun täydellinen kuva jääkiekkovaimon elämästä. Niissä annetaan ymmärtää, että se on jotenkin tavallista elämää parempi, vaikka periaatteessa miehen töiden takia voi joutua muuttamaan parikin kertaa vuodessa ja välillä miestä ei näe moneen päivään tai jopa viikkoihin. Toki kaikissa suhteissa on hyvätkin puolensa, mutta se, että luullaan lätkän automaattisesti jotenkin luovan täydellisen miehen, on ihan naurettavaa.

Anonyymi, en tiedä, oliko tästä nyt mitään apua kysymykseesi, mutta jos haikailusi kohde on Paul Statsny, niin mitä ystävällisimmin terveisin suosittelen vaihtamaan kohdetta. Ei niissä "tavan miehissä" mitään vikaa ole. Toki elämä lätkävaimona kuulostaa tosi jännältä ja luksukselta, jos Me Naisia uskoo, mutta niiden "ei niin julkkispelaajien" kanssa eläminen ei mitenkään eroa normaalista. Paitsi tosin siinä, että miehen kaikki aika ja tekeminen käytännössä aina jotenkin liittyy lätkään ja pyörii ymmärrettävästi sen ympärillä.

perjantai 17. toukokuuta 2013

mitä nyt taas

Kaikki kaverini ovat nyt jostain käsittämättömästä syystä mun uusinta suhdettani ja miestä vastaan. Niiden mielestä sekin vain haluaa sulta vaan sitä yhtä asiaa mutta mistä ne voi tietää? Eivät ne ole jutelleet hänen kanssaan, kaikki mitä ne koko tyypistä tietävät pohjautuu siihen, mitä mä olen hänestä kertonut, eikä häntä sen perusteella miksikään reiänmetsästjäksi voisi sanoa. Niitäkin on tullut nähtyä, eli kyllä mä sellaisen tunnistan, jos sellainen vastaan tulee, ja tämä vaikuttaa ainakin minun mielestäni erilaiselta.
Ja tällä kertaa ihan oikeasti. Tällä kertaa mä en vain sano niin kieltääkseni totuuden. Koska tällä kertaa niin oikeasti on. Ainaki toivottavasti. Mä olen joutunut pettymään niin monta kerta ja se niitä ehkä vähän arveluttaakin.

"Se vain satuttaa sua" mulle huudellaan, mutta millä perustein? Tottakai mä voin pelätä pahinta valmiiksi, mutta se olisi turhaa ja typerää. Miksi mä loisin valmiiksi negatiivisen kuvan/käsityksen ihmisestä, joka ei anna sellaiseen mitään aihetta? Mä ymmärtäisin varoitukset, jos niihin olisi edes jokin pieni syy. Mutta tällä hetkellä mussa ei tunnu pienintäkään pistosta siitä, että niissä voisi olla jotain perää. Ainoa, joka hänen kanssaan on edes keskustellut tai joka hänet on nähnyt on sitä paitsi minä.

Ehkä ne todellakin pelkää mun aiempien tuttavuuksieni perusteella. Niiden, jotka on aiemmin aina joskus hylänneet mut lopulta, vaikka on sanottu palataan ja soitellaan ja mitä lie. Näiden jälkeen mulle on sanottu, että kyllä sä löydät parempaa. Jonkun, joka arvostaa ja kohtelee sua hyvin.

Mutta entä jos hän on nyt se joku? Mistä mä voisin tietää, mitä tapahtuu, jos mä heti jarrutan siinä pelossa, että kohta mua vain kuitenkin tulisi sattumaan. Mutta mitä järkeä mun olisi odottaa sellaista nyt? Mä en halua tuskastella ja pelätä ennen kuin siihen on mitään aihetta - ja kuka tietää, tuleeko sellaiseen edes aihetta ikinä. Että entä jos se todellakin välittää musta ja me eletään onnellisena hamaan tulevaisuuteen asti. 

Nojoo, niin optimistiseksi musta ei ole kaiken kokemani jälkeen, mutta ennen kuin mä alan kirjoittaa ero- tai hääpapereita, mä voin ainakin yrittää tähdätä noista jälkimmäiseen päin, kokeilla mihin tämä suhde johtaa.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

viimeinen chäänssi kihlautua

weheartit.com


Tää viikko on alkanut karmeasti. Häiden jälkeen mua on väsyttänyt hirveästi ja tuntuu, että jokaisella mahdollisella on nyt jotain mua vastaan. Aloittaen peileistä.

Esim. eilen:
Aamulla oli taas masennushetkiä (naama turvonnut ja pinkinkirjava ja hyvin kaukana täydellisen sileästä ja upeasta) ja epätoivoisena mä yritin freesata sitä ja vielä vittuuntuneempana sen jäljiltä koin tietysti päälle hius- ja vaatekriisitkin. Koska päivä oli alkanut niin huonosti naamamasennuksen jäljiltä, musta tuntui, että mä näytin läskiltä plösöltä vaatteissa kuin vaatteissa ja eihän se harakanpesätukkakaan tietysti mihinkään asettunut juuri silloin. Ahdistus.

Niinpä, kyrsiintyneempänä kuin aikoihin, mä lähdin ajamaan töihin, tajusin, että bensatankki oli tätä vaille tyhjä ja jouduin sitten poikkeamaan huoltsikalla bensasyöpön takia ja jummasin ruuhkiin sen jälkeen. Ehdin juuri ajoissa töihin, mutta katsoessani peiliin mä mietin olenko mä tosiaan ton näköinen, noin ruma ja järkyttävä; jotain hengästyneen oravan ja jyrän alle jääneen mursun väliltä.

Mä olin viimeviikolla vielä ihan superenerginen, mutta sellaiset mielenvikaisuudet kyllä katoavat viimeistään siinä vaiheessa, kun äiti päättää pistäytyä kylään. Siinä vaiheessa mun hyvä tuuleni katoaa aina jonnekin, eikä ihmekään; joka kerta mä joudun kuuntelemaan yliliioiteltua paasausta milloin mistäkin.
"Noi verhot on ihan rypyssä", se huokaisee ja menee hipelöimään niitä tarkemmin. Se huokaisee uudelleen teatraalisesti jamä yritän löytää pakokeinon. "Tässähän on reikä!" Ja sitten se loukkaantuu hirveästi, että sen antamat verhot on joskus jääneet sivusauman kohdalta oven väliin. 
Mutta eihän se siihen jää. Se ei vielä riitä ahdistukseen.
Se piikittelee mua jatkuvasti ja syyttelee "salakavalasti" ja muka-huomaamatta rivien välistä, niin kuin se on tehnyt niin kauan kuin mä vain muistan. Tulee nurinaa siitä, miten mä en muka osaa pitää asuntoani kunnossa (hajonneet verhot ja pölyä kirjahyllyn takana), miten mun hiukset näyttävät hamppupehkolta ja että mä liikun ihan liian vähän eli olen joku saatanan löllö vätys, joka katsoo ihan liikaa tv:tä. Sitten se ehdottaa mulle, että mä kävisin enemmän lenkeillä (oliko se suora laihdutuskäsky??) ja ulkoilemaan, ja on silminnähden pettynyt, etten mä ole edelleenkään innostunut puutarhanhoidosta tai käsitöistä.

Sitten se, tapansa mukaan, alkaa pistää oman elämänsä asioita mun piikkiin. Niin kuin se on tehnyt niin kauan kuin mä vain muistan. Ettei se ehtinyt tehdä ruokaa/siivoamaan/mitälie, koska se oli tullut käymään mun luona. Niin kuin  olisin muka edes kutsunut sen. Sitten se murisee, että heidän varastossaan on kuulemma jotain minun vanhoja tavaroitani, joten on tietysti minun vikani, että heidän varastonsa on sotkuinen.
Pikkuhiljaa, kuten aina, musta tulee syntipukki kaikkeen isän serkuntytön ylioppilasjuhliin lähtemisen ärsyttävyyteen ja istuttamattomiin samettiruusuihin ja unohdettuun kauppalistaan. Kuten aina. Se on aina tehnyt sitä; jotenkin siirtänyt vastuun ja syyn pielessä olevista asioista minulle. Miettimättä sitä, että ikuisena syntipukkina olo (varsinkin pienempänä) saattoi vaikuttaa minuun. Kuten siten, etten mä kestä jatkuvaa syyttelyä (enkä oikeastaan edes kohtuu-jämäkkää kritiikkiä.) Kuten niin, että musta ei välttämättä tuntunut kovin mukavalta kerätä kaikkia asioita omaan piikkiini. Kuten siten, etten mä edelleenkään osaa purkaa sitä oloa mihinkään, paitsi tyynyyn kastelemalla sen kyynelin iltaisin.

wehearit.com


Eikä se koskaan ajatellut, että syyttelyllä voisi olla jotain vaikutuksia minuun, luonteeseeni ja kaikkeen tekemiseen. Sitten se jeesusteli pitkin kyliä, miksei maaren (silloin pienenä) ollut mikään yltiöpositiivinen hymyperseessä kakara, vaan syrjäänvetäytyvä ja hiljainen, ujokin. Mutta äiti itsehän oli omasta mielestään täydellinen eikä hän tehnyt virheitä, joten niistä piti aina syyttää jotakuta toista, ja mä perheen puolustuskyvyttömimpänä olin, ja olen edelleen, helpoin kohde. En mä edelleenkään osaa puolustaa itseäni kunnolla tällaisissa tilanteissa. Mä olen tottunut kuulemaan syytöksiä, mä olen tottunut ottamaan ne piikkiini, koska mitä muuta mä lapsena olisin voinut tehdä? Ei ollut mitään vaihtoehtoja kuten; sano vastaan tai haistattele pitkät, sellaista vain ei voinut tehdä. Niinpä mä otin aina kaiken vastaan, koska eihän pienenä osannut ajatella toisin, että mun ei välttämättä kuuluisi saada niitä kaikkia haukkuja.

Yksinään äiti ei kuitenkaan riittänyt tällä kertaa. Sitä mä olen tottunut jotenkuten sietämään vuosien saatossa, mutta tällä viikolla kaikki ovat mua vastaan. Kaupan kassan ärhentely, kampaajan äkäisyys ja kaikki tollainen, mä mietin aina, että mä olen tehnyt jotain väärin, jos mulle ärhennellään. Mä otan kaiken tollaisen edelleen itseeni, mikä on tietysti ihan naurettavaa, mutta niin se vain on. Lisäksi mun ystäväni on kitissyt mulle tällä viikolla joka asiasta, syytellyt mua typeristä valinnoista ja vähän kaikesta mahdollisesta. Ja koska mä en edelleenkään osaa käsitellä sellaista paskan mättämistä niskaan, niin tässä ollaan. Ei ollut vahinko, että tämän blogin nimi on mikä on.

Ystäväni uusin pilkkasaarna koski uusinta miestäni. Hänhän siis jatkuvasti tekee suoranaista pilkkaa ja muka-vitsiä siitä, miten 'on ihme jos saat pidettyä yhden (miehen) edes 2 viikkoa' tajuamatta, että tollainen jatkuva törkyturpailu ei ehkä minun mielestäni ole yhtä hauskaa kuin hänestä.
"Siis sehän on sua,wait, niinku 6 vuotta vanhempi? Vai kuinka paljon se nyt olikaan? 8? 10? 15? Mut siis sehän on jotai kolkyt, hyi yäääk...ällöö. Ei se varmasti oo susta oikeesti kiinnostunu, kunhan haluaa vaan sun pöksyihin kuten ne kaikki aina ja pläpläpläp." 
Eli lisää saarnaa siitä, miten kukaan ei koskaan oikeasti voi olla musta kiinnostunut, ja että mun pöksyt on se vetävin asia, ja eihän kukaan voi ikinä mitään muuta halutakaan.
Sitten se "leikkimielisesti" miettii, että onhan mulla kestänyt tota juttua jo pari viikkoa, että sehän on jo tosi hyvin. Että kannattaisko jo kihlautua, kun nyt voi olla sun viimeinen chänssi päästä sinne asti, hahahahaha!!
Siinä vaiheessa mun keskisormi meinaa tehdä hahahahha-haat mutta ei tee, koska eihän se vain niin voisi tehdä. Saija ripittää mua vielä "irtosuhteista", kunnes alkaa puhumaan omasta murukultatäydellisyysbeibestään, ja mä lopetan kuuntelun. Ja päätän, kuten aina, että seuraavalla kerralla mä en enää siedä sellaista käytöstä keltään.


weheartit.com


maanantai 13. toukokuuta 2013

katse eteenpäin

Mä olen vasta viimeaikoina ymmärtänyt, miten tyhmä olin taannoin exäni suhteen, kun jäin roikkumaan huonoon suhteeseen. Jos mietin puolustusargumentteja itselleni, niin yksi niistä voisi olla se, etten vain tiennyt olevan parempaa. Luulin, että oli ihan ok, että Jesse kohteli minua huonosti ja välinpitämättömästi. Luulin, että se oli minun vikani ja että olisin jotenkin ansainnut sen. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä oli ihan hänen oma syynsä olla tunteeton ja välinpitämätön, eikä se johtunut mitenkään minusta. Mutta silloin, siinä tilanteessa se ei ollut lainkaan niin selvää.

Ihmiset aina kyselevät, miksi jäädä huonoon suhteeseen. Mikset sä vain lähde? Mikset sä vain jätä sitä?! 
Mutta se, jonka pitäisi jättää, ei ole niin helppoa toimia kuin ulkopuoliset ehkä luulevat. Se, jonka pitäisi lähteä, saattaa olla edelleen kiinni muistoissa ja niissä tuntemuksissa, joita joskus oli, ja joista muut ulkopuoliset eivät tiedä. Ja niiden takia, niiden vanhojen muistojen ja hyvien aikojen takia sitä vaan roikutaan kiinni nykyisessä, toivottomassa tilanteessa, vaikka kaikki muut kuin minä itse tajusivat, ettei niin ollut hyvä.

Enhän minä mitenkään voinut uskoa, että Jesse ei enää välittäisi minusta. Niinpä minä (ja pari ystävääni) kehittelimme mitä erinäisempiä syitä hänen "tunnevajaukselleen". Me keksimme syitä, miksei hän enää soittanut. Me keksimme tarinoita, joilla peitellä se tosiasia, ettei kiinnostusta ja tunteita enää ollut. Koko ajan minä jossain itsessäni tiesin totuuden, mutta sen myöntäminen oli liian tuskaista. Ja niin oli tulevaisuuskin. Eihän se nimittäin voinut jatkua niin - yksipuoleisena ja välinpitämättömänä - ja kaikki loppui lopullisesti siihen, että hän julkisti facebookitse olevansa uudessa suhteessa.
Silloin kukaan ei enää keksinyt tekosyitä.
Ei tullut tarinoita.
Kaverit eivät enää kehitelleet tekosyitä miehen käytökselle.
Kukaan ei sanonut "Ehkä se on vain kiireinen."
Kukaan ei keksinyt syyksi "Se ei vain uskalla soittaa." (10 kk jälkeenkö, ei uskaltaisi??)

Kaikki hiljenivät. Yksi niistä kysyi, miltä musta tuntuu. Mä mietin hiljaa hetken. Mä katsoin niitä, ja joidenkin kasvoilta paistoi läpi mitä mä sanoin. Mä tiesin. ja silloin musta ei tuntunut enää miltään. Kaikki muut olivat koko ajan odottaneet jotain tällaista tapahtuvaksi. Kaikki muut olivat nähneet tilanteen sellaisena kuin se oli, mutta silti he samaan aikaan uskottelivat minulle kaiken olevan vielä hyvin.

Jälkikäteen ajateltuna on ilmiselvää, että minun olisi pitänyt tajuta jo aiemmin, ettei kaikki enää ollut kuin aiemmin. Mutta en mä pystynyt siihen. Mä halusin uskoa meihin, mä halusin uskoa siihen, ettei se voisi vaihtaa mua johonkin uuteen. Että se hylkäisi minut. Dumppaisi ja jättäisi.

Na na na na na
Du skulle dumpa mig
Bättre på plats än genom telefon facebook




















Mutta nyt mä tiedän, ettei tollainen käytös ole koskaan ok. Nyt mä tiedän, että on olemassa parempaa. Ja on. Nyt mä tiedän, että parempaa voi vaikka itse soittaa mulle ja kysyä kuulumisia. Puhua tunteista ja siitä, miten sen mielestä mä olen ihana.

perjantai 10. toukokuuta 2013

rakkausmekka

Noniin, tänään sitä sitten suunnataan kohti ystäväni Hannen häitä. Itse häät on kyllä vasta huomenna, mutta koska ne pidetään Tampereella niin mä menen sinne jo tänään valmiiksi, ettei huomenaamuna tarvitse lähteä kauhean aikaisin ajamaan kirkkoon..

Tuntuuhan tämä vähän oudolta. Häät. Se juttu, mikä joskus pentuna tuntui siintävän valovuosien päässä (jos sielläkään), vaikka eihän nää tietysti mun omat ole. Ehkä nekin sitten siintävän jossain 3,20008569 valovuoden ja miehen päässä. Hyvin epätodennäköiseltähän se nyt näyttää, mutta mä toivon, että Hannen miehen bestman ja muut kaverit ovat sitten edes silmänilomielessä vaivan arvoista. Mutta toisaalta, onhan Tampere kaupunkina aika rakkausmekka. Tai ainakin kerran oli mulle ja exälleni.. hmm..

maanantai 6. toukokuuta 2013

springer than ever

weheartit.com





















Kevät on ihanaa aikaa. Minusta tulee silloin paljon iloisempi ja avoimempi, toiveikkaampi. Rohkeampi. Minä jaksan uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että asiat vielä joskus menevät kohdalleen. Ja kenties lisääntynyt auringonvalokin on syynä siihen, että love is in the air vähän enemmän kuin marras-tammikuun kylmyydessä.

Ei ole mitään parempaa hetkeä kuin katsoa ulos oman kämpän ikkunasta; aurinko paistaa ja (lähes) pilvetön taivas on kauniin sininen ja puut alkavat vähitellen vihertää. Juon teetä, se maistuu hyvältä, mä pystyn kerrankin eläytymään hetkeen ja elämään hetkessä ilman että mun tarvitsee miettiä ja huolehtia tulevaisuudestani; miehestä, työstä ja asuntokuluista. Mä tiedän ja luotan siihen, että kaikki tollaiset asiat järjestyvät sitten, kun on niiden aika.

Mä tulen aina pärjäämään.
Näinä päivinä minun on helppo uskoa itseeni.
Auringonpaisteessa mä tunnen oloni itsevarmaksi
ja niin hyväksi.

haluan elää.

täysillä

weheartit.com


lauantai 4. toukokuuta 2013

Laitoin sille viestiä

Mä olen aina inhonnut laittaa jollekin uudelle (mies-) tuttavuudelleni viestiä facebookin chatissa ensimmäistä kertaa. Koska melkein aina siinä käy niin, että kun mä lopulta pitkän pähkäilyn jälkeen keksin jotain kivaa ja nasevaa ja omasta mielestäni niin nerokkaasti ilmaistua, ja kun mun pokka lopulta on riittänyt painamaan enteriä, mies on yleensä jo ehtinyt poistua offlineksi tai vaihtoehtoisesti luvassa on kauhunhetkiä vastausta odotellessa - jos sitä edes koskaan tulee.

Mä traumatisoiduin viestittelystä eksäni kanssa. Aina kun mä suhteen loppupuolella laitoin sille viestiä, oli ihme, jos se edes vastasi. Ja jos vastaus tuli, se oli luokkaa: "Ok" tai yhden sanan mittainen tyly vastaus siihen kysymykseen, jonka mä olin esittänyt. Ei koskaan vastakysymyksiä tai hymiöitä; oli kuin mä olisin tentannut sitä jostain asiasta, mistä me ei kummatkaan tykätty. Ja silloin mä olin vain liian rakastunut näkemään totuutta. Mä kehittelin aina syitä siihen, miksi ne vastaukset olivat mitä olivat, vaikka totuus oli, ettei sitä olisi enää kiinnostanut pätkääkään viestitellä mun kanssani.

Nykyisin minusta on jopa vähän pelottavaa laittaa viestiä uudelle tuttavuudelle, koska mä pelkään, että käy samoin kuin exäni kanssa, ettei tämä vastaa ollenkaan tai vain ärsyyntyy viesteistäni. Mä pelkään, että sieltä tulee tylytystä, ja että mä olen ainoa, jota kiinnostaa. Ja ärsyttänyt mä luultavasti olen, jos vastakysymyksiä ei ikinä tule. Ei edes vastausta, ei hymiöitä. Ei kiinnostusta. Eikä sitä, että se itse ehtisi kirjoittaa jotain ennen minua.

Mutta aina mä laitan viestiä. Ja aina siitä voi päätellä jotain, miten mies vastaa. Jos vastausta ei koskaan kuulu, mä yleensä
1) muserrun 2) luhistun hetkeksi kunnes 3) tajuan ettei ole mun vikani, jos se ei ole musta kiinnostunut. Mä olen sentään yrittänyt. Ja sen on aina kaikkein tärkeintä.

Eräs mies sanoi minulle kerran hoitavansa kaikki tärkeät asiat soittamalla. Ärsytänkö minä siis häntä, jos laitan facebook-viestiä tai tekstarin? Olen siis vain käyttänyt väärää viestintätapaa, jos hän ei vastannut tekstiviestiini? Tai siihen toiseen? Tai kolmanteen.
Näin mä ennen mietin, mutta nyt myönnän itselleni, että jos hän olisi ollut minusta kiinnostunut, hän olisi kyllä voinut toimia vastoin periaatteitaan ja vastata siihen tekstiviestiin. Edes yhdellä sanalla. Tai sitten hän olisi soittanut minulle kuten kaikille tärkeille asioilleen.

Viesteissä on kyllä se ongelma, että kaikki tulkitsevat ne vähän eri tavoin. Siksi mä olen jopa nykyään mieluummin uskaltautunut soittamaan, koska silloin ainakin saa heti reaktion; onko soitto ollut mieluisa, sen kuulee puheesta. Toki siinäkin on vaara, että tyyppi kuulostaa nyreältä jostain muusta syystä kuin minun soittoni takia, mutta ainakin selviää samantien, onko kiinnostusta olemassa.

Mä olen saanut sekä innostuneen joo:n että luurin korvaan treffiehdotuksille. Aina se on kuitenkin ollut sen arvoista, edes yrittää. Mutta ainahan sitä toivoo, että niitä innostuneita Joo:ita olisi enemmän kuin "häh", "mitää??", "ööö" tai "entiiä" enemmän.

torstai 2. toukokuuta 2013

Naisen huono isäsuhde ja sen vaikutukset

Mä olen aina sivuuttanut kaikki psykologiset teoriat (vai miksi niitä oikein pitäisi kutsua?) humpuukina ja ihmiskäytöksen ylitulkintana, mutta eräänä hieman omituisena hetkenä mä tajusin, että ainakin yksi niistä on totta. Jos mä siis voin jälleen kerran yleistää itseni kaikiksi muiksi maailman ihmisiksi.
Huono isäsuhde vaikuttaa siihen, millaisia suhteita nainen etsii ja millaisiin suhteisiin hän päätyy.
Mä yritin googlata tähän jotain artikkelia tohon aiheeseen liittyen, mutta ainakaan toistaiseksi en löytänyt mitään hyvää. Kuitenkin väitetään, että isäsuhteella on jotain tekemistä sen kanssa, että nainen hakee hyväksyntää miehiltä usein irtosuhteiden muodossa.
No okei, pienen googlailun jälkeen löysin tällaisen artikkelin, mutta älkää torpatko sitä vain lähdesivuston (mtv3 Helmi) takia.


Isä on tyttären suuri rakkaus

21.12.2007 17:48
Futureimagebank

Olitko isin pikkuprinsessa, kalakaveri vai kiistakumppani? Isän antama malli vaikuttaa tyttären elämään syvällisesti. Se näkyy myös puolison valinnassa.
Isä on naisen elämän ensimmäinen rakkaus. Psykologian tohtori ja tietokirjailija Anja Laurila, 63, kertoo että rakkaus syntyy kun tytär on 3–6-vuotias. Tyttärelle isä on kuin peili. Lapsi arvioi hänen kauttaan omaa viehättävyyttään. Jos tyttö kokee olevansa isän pikkuprinsessa tai suhde on muuten hyvä, se vaikuttaa myönteisesti hänen itsetuntoonsa.
Futureimagebank

Hyvä suhde isään antaa ihmiselle paljon, toteaa Anja Laurila. Sen kautta nainen kokee olevansa arvokas ja ansaitsevansa myös hyvän puolison. Isänsä hyväksymä nainen osaa ja rohkenee vaatia läheisiltään hyvää kohtelua.
Isä voi vaikuttaa jopa tytön murrosiän alkamisajankohtaan. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan tytöt, joilla on läheinen suhde isäänsä, saavuttavat puberteetin myöhemmin kuin tytöt, joilla on ongelmallinen isäsuhde. Tutkijat päättelevät, että varhainen kypsyminen voi olla keino päästä eroon ongelmallisesta lapsuudenkodista. Tyttöjen äitisuhteella ei näytä olevan yhtä suurta vaikutusta.

Naisen itsetunto ei enää vain isän varassa

Futureimagebank

Anja Laurila käsittelee vuonna 1997 ilmestyneessä kirjassaan naisen suhdetta isään ja häneltä saatuihin elämän eväisiin. Laurila on käyttänyt omaa isäsuhdettaan Isäni tytär, isäkuva ja naisen identiteetti -teoksen pohjana.
Laurilalle tärkeimmät isältä saadut opit liittyivät arvoihin: isä neuvoi, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia eikä raha ole tärkeää, merkityksellisempiä ovat aatteet.
– Nämä eväät ovat auttaneet minua elämässä. Myös se on ollut tärkeää, että koin, että isä arvosti minua. Sitä ei kyllä montaa kertaa sanottu, mutta hän paljasti sen silloin tällöin – äiti onnistui salaamaan sen aina.
Laurila pohtii, että miehillä ei ole välttämättä ollut aiemmin tapanakaan puhua tunteistaan. He ovat osoittaneet rakkautensa ja arvostuksensa muuten. Onneksi tilanne on muuttunut. Lisäksi äidin merkitys lapsen itsetunnon kohottajana on noussut.
– Minun ikäluokassani on todettu, että isän arvostus on ollut tärkeä eväs naisen itsetunnon kannalta. Tutkimus tohtoreista kertoo, että heissä on juuri enemmän näitä isän arvostamia. Nykyään myös naiset kasvattavat omien tyttäriensä itsetuntoa, eikä se ole enää vain isien varassa.

Alitajunta ohjaa puolison valintaa

Futureimagebank

Jos isä on tyttären ensirakkaus, hänellä on vaikutusta myös siihen, kuka on seuraava. Anja Laurilan mukaan nainen ihastuu vaistomaisesti isänsä kaltaiseen mieheen.
– Kun ei tunne vielä toista, häneen sijoitetaan aiempia kokemuksia. Vasta pidemmän tuttavuuden jälkeen huomaa, tuliko iskettyä väärä mies vai ei. Toisaalta sitä ei välttämättä saa, kenet haluaa, ja toinen voi osoittautua samanlaisesta ulkonäöstä ja käyttäytymistyylistä huolimatta persoonallisuudeltaan täysin erilaiseksi.
Joskus voi käydä niinkin, että yhtäläisyyksiä ei huomaa alussa ja isästä tutut piirteet paljastuvat vasta myöhemmin.
– Ne on rekisteröinyt alitajuntaisesti heti alussa, ja ne ovat olleet niitä myönteisiä, laukaisevia, tekijöitä jo suhteen syntyvaiheessa. Yhteyden on vain tajunnut vasta jälkeenpäin.

Huono isäsuhde voi ajaa etsimään miehen syliä

Toiset pitävät isäänsä esikuvanaan ja ihailevat tätä, toiset eivät pidä isänsä toimintamalleista lainkaan. Huono isäsuhde voi Anja Laurilan mielestä ajaa epäonnisten liittojen kierteeseen.
Futureimagebank

– Vaikka nainen päättää että ”ikinä en tuollaista miestä ota”, alitajunnassa tuntuu sellainen uskomus, että miehen kuuluu olla tommonen, isän antaman tutun mallin mukainen. Alkoholisti-isien tyttäret voivat mennä naimisiin alkoholistin kanssa, vaikka ovat vannoneet, että eivät tee ikinä semmoista erehdystä. He saattavat mennä alkoholistin kanssa naimisiin jopa toisen kerran! Alitajunnan erilaiset ohjautumiset ovat monimutkaisia asioita.
Tarpeeksi ikävät isäkokemukset vaikuttavat naisen sitoutumishalukkuuteen. Hän voi päätyä elämään yksin omasta tahdostaan. Laurila tietää, että vielä yleisempää on, että nainen alkaa etsiä miehen syliä ja sitä kautta ”hyvää isää”.
– Huono isäsuhde voi viedä rajattomaan seksuaalisuuteen ja hellyyden etsimiseen seksin kautta ilman että varsinaisesti nauttisi siitä. Suhteessa tärkeimmäksi tulee läheisyys ja se että saa vihdoin joltakulta hyväksyntää.

Kielteiset isäkokemukset ovat suhteen taakka

Futureimagebank

Anja Laurila vakuuttaa, että on luonnollista, että isä ja puoliso ovat kuin samasta puusta veistettyjä.
– Jos on ollut isäänsä tyytyväinen ja vuosien varrella osoittautuu, että puoliso on samanlainen, ei missään tapauksessa tarvitse huolestua. Isä voi edustaa suhteessa esimerkiksi luotettavuutta, turvaa ja sitoutumista.
Sen sijaan isä, joka on hylännyt perheensä, voi aiheuttaa tyttärelleen hankaluuksia parisuhteessa.
– Siinä saattaa tulla pelko, että hylkääkö tuo mies, vaikka hän olisi nyt niin ihana. Kaikki kielteiset kokemukset, mitä on suhteessa isään, taakoittavat parisuhdetta.
Joskus tyttö, jolla ei ole veljiä, voi alkaa tiedostamattaan täyttää isänsä oletettuja odotuksia.
– Jos perheessä ei ole ollut poikaa, tytär voi ottaa velvollisuudekseen toimia perheen poikana. Tytär samastuu isäänsä, on tämän kalakaveri ja muuta vastaavaa. Ongelmia siitä voi tulla myöhemmin parisuhteen muodostamisessa. Tiedän tapauksen, jossa näin on ollut, ennen kuin oma naiseus on löytynyt monen mutkan takaa.
Futureimagebank

Laurilan terveiset isille ja tyttärille isänpäivän korvalla ovat ytimekkäät.
– Jutelkaa! Isä on todella tärkeä ihminen tytön elämässä. Hän voi myös estää vääriä ja liian aikaisia valintoja. Mitä parempi suhde tytöllä on isän kanssa, sitä parempaa tulevaisuutta hän voi odottaa omille lapsenlapsilleen.
Teksi: Kati Hyttinen
Kuvat: Futureimagebank

_____
Mä tajusin, että ainakin omalla kohdallani tämä on totta. Mun suhteeni isään ei ole koskaan ollut varsinaisesti huono, mutta ei nyt mikään megaläheinenkään. Toimeen me ollaan kyllä aina tultu, mutta vasta viime vuosina mä olen pystynyt antamaan sille kunnolla anteeksi asioita, joita mä en ala täällä läpikäymään. 

Nyt kun mä mietin itseäni, niin musta tuntuu, että kaikki se on jotenkin vaikuttanut siihen, millaisia suhteita mulla on ollut ja mä luulen, että ei niin läheinen -isäsuhde on vaikuttanut myös siihen, miten mä olen suhtautunut miehiin. Pienenä mä olin aina hyvin varautunut miesten seurassa, pelokaskin, mutta viimeistään silloin kun mä täytin 18, alkoi maneater-pelleily ja miesten tunteilla leikkiminen. Enkä mä tätä kirjoittaessani ole yhtään ylpeä siitä, mutta mä haluan olla rehellinen.
Nyt myöhemmin mä olen tajunnut, että joitakin miehiä mä olen ihan oikeasti satuttanut käytökselläni. Mulla oli nimittäin aina ennen ensiksi tapana kiinnostua (se oli ihan aitoa kiinnostusta kyllä aluksi) ja usein, jos mies lähti juttuun mukaan, niin sitä kesti siihen asti, kunnes mun kiinnostus lopahti jonkun komeamman/kiinnostavamman takia. Ja mä tein tätä tuolloin (ollessani 17-19v) todella paljon. Mä en ollut mikään horovamppi, koska petipuuhiin mä en ikinä kenen tahansa kanssa ryhtynyt, mutta tunnepuolella mä annoin valitettavan monen uskoa olevansa enemmän kuin mitä ne koskaan mulle merkitsi. Tunnepuolella mä jätin yhtäkkiä aika monta miestä ilman vastakaikua.
Mä ajattelin myös pitkään, ettei baari-ilta ollut onnistunut, jos mä en ollut pokannut sieltä ketään tai kukaan (riittävän hyvännäköinen tai "kohtuu ok") ei ollut tullut iskemään mua. Mä ajattelin tuolloin, että mitä enemmän miehiä musta kiinnostui, sitä enemmän mun "pisteet" muiden silmissä nousivat. Mutta koska useimmiten mun pokaustavoite täyttyi, musta tuli todellinen ääliö. Kiinnostus miehiltä nousi päähän ja mä annoin miesten, jotka ihan oikeasti olivat musta kiinnostuneita, tarjota mulle drinkkejä ja maksaa elokuvalippuja, kunnes mä jossain vaiheessa tajusin, ettei se voinut jatkua niin. Mä lopetin sellaiset suhteet aina ennen kuin mitään oli tapahtunut; ensimmäisiin treffeihin, mutta niitä seurasi aina lisää. Jossain vaiheessa mä tajusin, etteivät ne miehet olleet sitä, mitä mä etsin. Mä tahdoin oikean suhteen, enkä sitä, että juttu kariutuisi musta tai miehestä riippuen aina viikon jälkeen.
Mutta oikea suhde oli mulle jotain ihan outoa. Mä huomasin olevani monille miehillekin vain hetken huvi, eikä mua muunlaisena enää nähtykään. Mä tiesin olevani näyttävän ja vetävän näköinen, enkä mä enää "kelpuuttanut" ihan ketä tahansa.
Oikeastaan se oli mun "pahamaineinen" eksäni, joka muutti kaiken. Hänellä oli naistenkaatajan maine ja mä kiinnostuin hänestä heti. Kaiken huippuna me oltiin samassa työssä, saman katon alla. Se oli mulle täydellinen saalis ja mä sille. Eihän siinä kauaa mennyt, kun me napattiin sitten toisemme, kumpi sen "nappauksen" lopulta sitten tekikään, ja mä tajusin, ettei mun tarvinnut enää tyytyä ihan ok:seen ja sellaisiin miehiin, jotka eivät kuitenkaan jotenkin mulle riittäneet. Että mun pitäisi koskaan olla ryhtymättäkään sellaisiin juttuihin, joille mä en alunperinkään nähnyt pitkäkestoista tulevaisuutta. Mä tajusin, että oli olemassa riittävän hyviä miehiä mulle. Ja nyt jälkikäteen musta tuntuu kamalalta kirjoittaa noin, koska kaikki ne miehet, joita mulla koskaan niin sanotusti oli, olivat hyviä miehiä ja mä vain itse olin silloin hyvinkin järkyttävän pinnallinen tolvana.
Mutta se ihanuus jätti minut vuosi myöhemmin ja siitä alkoi alamäki. Mä palasin siihen, mistä olin lähtenyt; keräsin kaipaamaani huomiota ja olin tyytyväinen siitä. Mä jatkoin sitä pitkään. Pelleilin ja annoin miesten uskoa, että mä olisin ollut tosissaan. Pidin niitä "harjoituksena" ja "odotteluna jotain parempaa varten." Mun kaverit pitivät "ansioluetteloa" kaikista pokaamistani miehistä; mitä jääkiekkoilijampi, sen parempi, nekin tuumivat.
Joskus musta itsestänikin tuli se jätetty osapuoli. Sitä mä sitten kompensoin itse jättämällä miehiä heti deittailun alkuvaiheessa. Pidin niitä yllä siihen asti, kun sain tietää jonkun ansioluettelossa paremmalta näyttävän olevan musta kiinnostunut, ja sitten "alemmat" saivat kenkää ihan napsnaps.
Mä en ole ylpeä teoistani nyt, vaikka ennen olinkin joidenkin kavereideni yllyttäessä mua. Nykyään musta tuntuu lähinnä pahalta kohdata joku niistä, joille mä olen ollut niin törkeä. Katsoa häntä silmiin ja pysyä pokkana. Olla niin kuin mä en koskaan olisi pelleillytkään sen tunteilla.
Pete kävelee vastaan torilla. Mä mietin pitkään ennen kuin muistan, miksi se näyttää niin tutulta.
Kesäkuu 2011. Me tavattiin rannalla biitsikentällä. Mä flirttailin sen kanssa ja pyysin sen numeroa. Laitoin samana iltana viestiä ja me nähtiin seuraavalla viikolla. Oli todella mukavaa, mutta mä en pystynyt lopettamaan sen uuden työpaikkani komistuksen ajattelua (josta myöhemmin tuli exäni). Mä näin kuitenkin Peteä vielä kerran. Mä olin itse soittanut sille ja pyytänyt rannalle. Kun se sitten lopulta tuli, mä en enää ollutkaan yhtään kiinnostunut siitä. Mä halusin vain sen uuden komistuksen työpaikaltani, eikä Pete enää riittänyt mulle. Mä olin sille tarpeettoman tyly ja kylmä, eikä me sen jälkeen enää nähty. Se varmaan ihmetteli, mikä mun suhtautumiseni muutti niin tyystin, mutta vielä samana kesänä mä aloin seurustella Jessen (työpaikan komistus) kanssa. Pete ei koskaan tiennyt mun katselleen ja haikailleen Jesseä koko sen ajan. Ei se tiennyt koko Jessestä.
Nyt Pete katsoo mua vähän alistuneena. Se tietää mun menemisistäni varmaan jonkin verran facebookin perusteella. Mä katson sitä ja yritän hymyillä. Yhtäkkiä musta tuntuu äärettömän surulliselta ja mä haluaisin pyytää siltä anteeksi. Mun egoni ja entinen minäni ei kuitenkaan anna periksi. Mä hymyilen sille valjua hymyä ja olen kiitollinen siitä pienestä nyökkäyksestä, jolla se ylipäätään osoittaa tunnistaneensa mut.
Hetken mä mietin ottavani siihen yhteyttä myöhemmin. Se on komistunut. Se on oikeastaan erittäin komea. Ja facebookin mukaan sinkku. Mutta nykyinen minäni ei enää anna periksi, enkä mä laita sille viestiä, vaikka uskonkin, että se olisi vastannut myöntävästi. 
Mutta mä en voi tehdä sitä sille. Uudestaan. Koska se, kuten kaikki ne muutkin, ansaitsee jotain parempaa kuin minun hetkellisen kiinnostukseni, jotain sellaista joka myös pysyy niissä kiinni. 
Se mikä on mennyttä, myös sellaisena pysyköön, minä ajattelen ja jatkan matkaani miettien, että en mä voi käytöksestäni kyllä pelkästään isäsuhdetta syyttää. Mä olen kuitenkin aina ollut itse vastuussa käytöksestäni, vaikka varmasti menneisyydellä on ollut siihen oma vaikutuksensa.