Okei. Nyt mä olen päättänyt relata. Mun pitää ottaa hillitymmin ja iisimmin. Ja vaikka mä tiedän, miten hulluks mä tulen, kun mä en tiedä, missä mennään, niin mun on pakko lakata ajattelemasta pahinta koko ajan.
Ja siis. Mun suhde mieheeni on vähän kiikunkaakun koska me ei olla nähty like, 5 päivään, eli mähän riipun jo ihan maailmanlopun partaalla! Ja koska mä en kirjaimellisesti ole kuullut siitä mitään, niinku 5 päivään, niin sehän tässä mut ajaa hulluks!
Mutta mun pitäis vain lopettaa tällainen hyperventilointi siitä, miksei se vastaa tai miksei me olla nähty 5 päivään. Se pitäis mua sekopåäänä, jos se tietäisi mun laskevan tunteja siitä, milloin me viimeksi nähtiin. Ja siis mähän en juuri myöntänyt tota.
Mutta jumankauta kun mä ikävöin sitä miestä! Mä melkein menin sen oven taakse venaamaan sen tuloa takaisin Yyteristä ja ajattelin lojua siellä niin kauan kun se tulee takaisin..no mutta onneksi vasta ajatustasolla. Mutta no, nyt mun pitää ottaa iisisti ja luottaa siihen, että me palataan niiin kuin se lupasi ja että kaikki muukin, mitä se sanoi, oli totta.
Ja tottakai se oli. Mun hyperventilointikohtaukset ja spekulaatiot vaan välillä tahtoo ajatella jotain muuta.
Nyt on kuitenkin lauantai. Mullahan on koko elämä ja viikonloppu aikaa venata sen yhteydenottoa. Ja sillä välin mä voin mättää pari levyä suklaata hyvällä omatunnolla ja katsoa nyyhkyleffoja ja kytätä vainoharhaisesti puhelinta jokaisen pienen inahduksenkin jälkeen. Dingding!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti