katse eteenpäin

Mä olen vasta viimeaikoina ymmärtänyt, miten tyhmä olin taannoin exäni suhteen, kun jäin roikkumaan huonoon suhteeseen. Jos mietin puolustusargumentteja itselleni, niin yksi niistä voisi olla se, etten vain tiennyt olevan parempaa. Luulin, että oli ihan ok, että Jesse kohteli minua huonosti ja välinpitämättömästi. Luulin, että se oli minun vikani ja että olisin jotenkin ansainnut sen. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä oli ihan hänen oma syynsä olla tunteeton ja välinpitämätön, eikä se johtunut mitenkään minusta. Mutta silloin, siinä tilanteessa se ei ollut lainkaan niin selvää.

Ihmiset aina kyselevät, miksi jäädä huonoon suhteeseen. Mikset sä vain lähde? Mikset sä vain jätä sitä?! 
Mutta se, jonka pitäisi jättää, ei ole niin helppoa toimia kuin ulkopuoliset ehkä luulevat. Se, jonka pitäisi lähteä, saattaa olla edelleen kiinni muistoissa ja niissä tuntemuksissa, joita joskus oli, ja joista muut ulkopuoliset eivät tiedä. Ja niiden takia, niiden vanhojen muistojen ja hyvien aikojen takia sitä vaan roikutaan kiinni nykyisessä, toivottomassa tilanteessa, vaikka kaikki muut kuin minä itse tajusivat, ettei niin ollut hyvä.

Enhän minä mitenkään voinut uskoa, että Jesse ei enää välittäisi minusta. Niinpä minä (ja pari ystävääni) kehittelimme mitä erinäisempiä syitä hänen "tunnevajaukselleen". Me keksimme syitä, miksei hän enää soittanut. Me keksimme tarinoita, joilla peitellä se tosiasia, ettei kiinnostusta ja tunteita enää ollut. Koko ajan minä jossain itsessäni tiesin totuuden, mutta sen myöntäminen oli liian tuskaista. Ja niin oli tulevaisuuskin. Eihän se nimittäin voinut jatkua niin - yksipuoleisena ja välinpitämättömänä - ja kaikki loppui lopullisesti siihen, että hän julkisti facebookitse olevansa uudessa suhteessa.
Silloin kukaan ei enää keksinyt tekosyitä.
Ei tullut tarinoita.
Kaverit eivät enää kehitelleet tekosyitä miehen käytökselle.
Kukaan ei sanonut "Ehkä se on vain kiireinen."
Kukaan ei keksinyt syyksi "Se ei vain uskalla soittaa." (10 kk jälkeenkö, ei uskaltaisi??)

Kaikki hiljenivät. Yksi niistä kysyi, miltä musta tuntuu. Mä mietin hiljaa hetken. Mä katsoin niitä, ja joidenkin kasvoilta paistoi läpi mitä mä sanoin. Mä tiesin. ja silloin musta ei tuntunut enää miltään. Kaikki muut olivat koko ajan odottaneet jotain tällaista tapahtuvaksi. Kaikki muut olivat nähneet tilanteen sellaisena kuin se oli, mutta silti he samaan aikaan uskottelivat minulle kaiken olevan vielä hyvin.

Jälkikäteen ajateltuna on ilmiselvää, että minun olisi pitänyt tajuta jo aiemmin, ettei kaikki enää ollut kuin aiemmin. Mutta en mä pystynyt siihen. Mä halusin uskoa meihin, mä halusin uskoa siihen, ettei se voisi vaihtaa mua johonkin uuteen. Että se hylkäisi minut. Dumppaisi ja jättäisi.

Na na na na na
Du skulle dumpa mig
Bättre på plats än genom telefon facebook

Mutta nyt mä tiedän, ettei tollainen käytös ole koskaan ok. Nyt mä tiedän, että on olemassa parempaa. Ja on. Nyt mä tiedän, että parempaa voi vaikka itse soittaa mulle ja kysyä kuulumisia. Puhua tunteista ja siitä, miten sen mielestä mä olen ihana.