Eilen mä sain kuitenkin selville hänen elämästään jotain sellaista, minkä sulattelu vaatii aikaa. Ja suvaitsevaisuutta multa. Ja sitä, että mä unohdan kaikki "mä en ainakaan vois" -väitteet.
Seuraavan kerran mun on pakko kysyä siltä, mitä se minusta haluaa. Seuraavan kerran mun on pakko tietää, millaisen tulevaisuuden se mulle tai meille kuvittelee.
Mä huomaan siinä olohuoneen pöydällä erään kuvan. Muuten tyhjän pöytätason päällä ei ole kuin tuo yksi kuva, kehystettynä. Mä katson sitä ja mietin 'ei, ei tuo voi olla sitä mitä mä luulen.' Hetkeä myöhemmin mä huomaan, samaisessa olohuoneessa, kuivumassa pyykkitelineellä pienet sukat. Mä mietin, että tuokin voisi olla selitettävissä. Kun me olemme lähdössä ulos, mä huomaan viimeisen merkin ja silloin mun on pakko kysyä. Mä yritän pysyä tyynenä, mutta mies vastaa juuri niin kuin mä olen pelännyt.
Kuvalle, vaaleanvihreille sukille ja minnihiiri-hammasharjalle oli syynsä.
En ole enää rakkain.
Kuulin sateen
sun nimes kuiskaavan
Kai olet vielä jossain
Viimeisen lauseen
kaiku minut saavuttaa
Se hiipii mieleen varkain
Liian kauan annoit mun odottaa
Ruusut jo pääsi kuihtumaan
Liian kauan kylmää, nyt paleltaa
Routa vie mut mukanaan
Aika juoksee
ennen kuin voi unohtaa:
En ole enää rakkain
Lavan eteen verho raskas valahtaa,
näytös loppui kesken
Huusin turhaan, et koskaan tullutkaan
Katosimme kokonaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti