viimeinen chäänssi kihlautua

weheartit.com

Tää viikko on alkanut karmeasti. Häiden jälkeen mua on väsyttänyt hirveästi ja tuntuu, että jokaisella mahdollisella on nyt jotain mua vastaan. Aloittaen peileistä.

Esim. eilen:
Aamulla oli taas masennushetkiä (naama turvonnut ja pinkinkirjava ja hyvin kaukana täydellisen sileästä ja upeasta) ja epätoivoisena mä yritin freesata sitä ja vielä vittuuntuneempana sen jäljiltä koin tietysti päälle hius- ja vaatekriisitkin. Koska päivä oli alkanut niin huonosti naamamasennuksen jäljiltä, musta tuntui, että mä näytin läskiltä plösöltä vaatteissa kuin vaatteissa ja eihän se harakanpesätukkakaan tietysti mihinkään asettunut juuri silloin. Ahdistus.

Niinpä, kyrsiintyneempänä kuin aikoihin, mä lähdin ajamaan töihin, tajusin, että bensatankki oli tätä vaille tyhjä ja jouduin sitten poikkeamaan huoltsikalla bensasyöpön takia ja jummasin ruuhkiin sen jälkeen. Ehdin juuri ajoissa töihin, mutta katsoessani peiliin mä mietin olenko mä tosiaan ton näköinen, noin ruma ja järkyttävä; jotain hengästyneen oravan ja jyrän alle jääneen mursun väliltä.

Mä olin viimeviikolla vielä ihan superenerginen, mutta sellaiset mielenvikaisuudet kyllä katoavat viimeistään siinä vaiheessa, kun äiti päättää pistäytyä kylään. Siinä vaiheessa mun hyvä tuuleni katoaa aina jonnekin, eikä ihmekään; joka kerta mä joudun kuuntelemaan yliliioiteltua paasausta milloin mistäkin.
"Noi verhot on ihan rypyssä", se huokaisee ja menee hipelöimään niitä tarkemmin. Se huokaisee uudelleen teatraalisesti jamä yritän löytää pakokeinon. "Tässähän on reikä!" Ja sitten se loukkaantuu hirveästi, että sen antamat verhot on joskus jääneet sivusauman kohdalta oven väliin. 
Mutta eihän se siihen jää. Se ei vielä riitä ahdistukseen.
Se piikittelee mua jatkuvasti ja syyttelee "salakavalasti" ja muka-huomaamatta rivien välistä, niin kuin se on tehnyt niin kauan kuin mä vain muistan. Tulee nurinaa siitä, miten mä en muka osaa pitää asuntoani kunnossa (hajonneet verhot ja pölyä kirjahyllyn takana), miten mun hiukset näyttävät hamppupehkolta ja että mä liikun ihan liian vähän eli olen joku saatanan löllö vätys, joka katsoo ihan liikaa tv:tä. Sitten se ehdottaa mulle, että mä kävisin enemmän lenkeillä (oliko se suora laihdutuskäsky??) ja ulkoilemaan, ja on silminnähden pettynyt, etten mä ole edelleenkään innostunut puutarhanhoidosta tai käsitöistä.

Sitten se, tapansa mukaan, alkaa pistää oman elämänsä asioita mun piikkiin. Niin kuin se on tehnyt niin kauan kuin mä vain muistan. Ettei se ehtinyt tehdä ruokaa/siivoamaan/mitälie, koska se oli tullut käymään mun luona. Niin kuin mä olisin muka edes kutsunut sen. Sitten se murisee, että heidän varastossaan on kuulemma jotain minun vanhoja tavaroitani, joten on tietysti minun vikani, että heidän varastonsa on sotkuinen.
Pikkuhiljaa, kuten aina, musta tulee syntipukki kaikkeen isän serkuntytön ylioppilasjuhliin lähtemisen ärsyttävyyteen ja istuttamattomiin samettiruusuihin ja unohdettuun kauppalistaan. Kuten aina. Se on aina tehnyt sitä; jotenkin siirtänyt vastuun ja syyn pielessä olevista asioista minulle. Miettimättä sitä, että ikuisena syntipukkina olo (varsinkin pienempänä) saattoi vaikuttaa minuun. Kuten siten, etten mä kestä jatkuvaa syyttelyä (enkä oikeastaan edes kohtuu-jämäkkää kritiikkiä.) Kuten niin, että musta ei välttämättä tuntunut kovin mukavalta kerätä kaikkia asioita omaan piikkiini. Kuten siten, etten mä edelleenkään osaa purkaa sitä oloa mihinkään, paitsi tyynyyn kastelemalla sen kyynelin iltaisin.

wehearit.com

Eikä se koskaan ajatellut, että syyttelyllä voisi olla jotain vaikutuksia minuun, luonteeseeni ja kaikkeen tekemiseen. Sitten se jeesusteli pitkin kyliä, miksei maaren (silloin pienenä) ollut mikään yltiöpositiivinen hymyperseessä kakara, vaan syrjäänvetäytyvä ja hiljainen, ujokin. Mutta äiti itsehän oli omasta mielestään täydellinen eikä hän tehnyt virheitä, joten niistä piti aina syyttää jotakuta toista, ja mä perheen puolustuskyvyttömimpänä olin, ja olen edelleen, helpoin kohde. En mä edelleenkään osaa puolustaa itseäni kunnolla tällaisissa tilanteissa. Mä olen tottunut kuulemaan syytöksiä, mä olen tottunut ottamaan ne piikkiini, koska mitä muuta mä lapsena olisin voinut tehdä? Ei ollut mitään vaihtoehtoja kuten; sano vastaan tai haistattele pitkät, sellaista vain ei voinut tehdä. Niinpä mä otin aina kaiken vastaan, koska eihän pienenä osannut ajatella toisin, että mun ei välttämättä kuuluisi saada niitä kaikkia haukkuja.

Yksinään äiti ei kuitenkaan riittänyt tällä kertaa. Sitä mä olen tottunut jotenkuten sietämään vuosien saatossa, mutta tällä viikolla kaikki ovat mua vastaan. Kaupan kassan ärhentely, kampaajan äkäisyys ja kaikki tollainen, mä mietin aina, että mä olen tehnyt jotain väärin, jos mulle ärhennellään. Mä otan kaiken tollaisen edelleen itseeni, mikä on tietysti ihan naurettavaa, mutta niin se vain on. Lisäksi mun ystäväni on kitissyt mulle tällä viikolla joka asiasta, syytellyt mua typeristä valinnoista ja vähän kaikesta mahdollisesta. Ja koska mä en edelleenkään osaa käsitellä sellaista paskan mättämistä niskaan, niin tässä ollaan. Ei ollut vahinko, että tämän blogin nimi on mikä on.

Ystäväni uusin pilkkasaarna koski uusinta miestäni. Hänhän siis jatkuvasti tekee suoranaista pilkkaa ja muka-vitsiä siitä, miten 'on ihme jos saat pidettyä yhden (miehen) edes 2 viikkoa' tajuamatta, että tollainen jatkuva törkyturpailu ei ehkä minun mielestäni ole yhtä hauskaa kuin hänestä.
"Siis sehän on sua,wait, niinku 6 vuotta vanhempi? Vai kuinka paljon se nyt olikaan? 8? 10? 15? Mut siis sehän on jotai kolkyt, hyi yäääk...ällöö. Ei se varmasti oo susta oikeesti kiinnostunu, kunhan haluaa vaan sun pöksyihin kuten ne kaikki aina ja pläpläpläp." 
Eli lisää saarnaa siitä, miten kukaan ei koskaan oikeasti voi olla musta kiinnostunut, ja että mun pöksyt on se vetävin asia, ja eihän kukaan voi ikinä mitään muuta halutakaan.
Sitten se "leikkimielisesti" miettii, että onhan mulla kestänyt tota juttua jo pari viikkoa, että sehän on jo tosi hyvin. Että kannattaisko jo kihlautua, kun nyt voi olla sun viimeinen chänssi päästä sinne asti, hahahahaha!!
Siinä vaiheessa mun keskisormi meinaa tehdä hahahahha-haat mutta ei tee, koska eihän se vain niin voisi tehdä. Saija ripittää mua vielä "irtosuhteista", kunnes alkaa puhumaan omasta murukultatäydellisyysbeibestään, ja mä lopetan kuuntelun. Ja päätän, kuten aina, että seuraavalla kerralla mä en enää siedä sellaista käytöstä keltään.

weheartit.com