Mä en kuitenkaan voi lakata ajattelemasta kaikkea. Mun on pakkokin ajatella näitä asioita. Voisiko tästä todella tulla jotain, voisinko minä todella löytää kunnon miehen? Olisiko hän (muka?) se kunnon mies? Voiko hän olla minulle se oikea, vaikka hänellä onkin jo lapsi? Mun on pakko ruveta miettimään näitä asioita ihan tosissaan.
Toisaalta, mä olen aina ajatellut, että jos ei koskaan yritä, ei voi onnistua. Pitäisikö mun antaa meidän suhteellemme kunnon mahdollisuus tietyistä asioista huolimatta? Mutta voinko mä koskaan täysin hyväksyä niitä, kun mä tiedän, mitä kaikki mun tutut ja sukulaisetkin niistä ajattelisivat? Mutta entä jos tässä nyt olisi sitä jotain?
Ja ps. toi Mr. Bean -kuva oli vaan pakko liittää mukaan.
Ja mähän en siis tällä hetkellä itse vääntele naamaani samanlaiseen ilmeeseen, en.
Ei hitto, tää on aika pelottavaa. Siis tämä yhdennäköisyys mun naaman ja Mr. B:n kanssa.
Kjehehehe, kyllä se on tää pimeys ja pimahtaneet aivot, joita mun mies saa kestää koko loppuelämänsä ja siitä johtuen ne yleensä sattuvat kaikkoamaan 2 viikon jälkeen.
Miksköhän? *Irvistää peiliin, tekee kaksoisleuan ja myhäilee yhdennäköisyydelle allaolevan kuvan kanssa.*
Kai sitä pitää olla vähän pimee. Tässä vaiheessa mun pitäisi kai ruveta ajattelemaan, että kuka tahansa, joka roikkuu (mun mr bean -naaman) mukana yli 2 viikkoa, on kunnon mies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti