Käytännössä en ole lomaillut ollenkaan koko kesän aikana. Viimeksi, aikana ennen kuin aloitin töissä, minulla oli viikko vapaata ehkä toukokuun alussa. Ja kauankos siitä on? Ihan liikaa.
Toki on ollut muutamia yksittäisiä vapaapäiviä ja jopa huima neljän päivän työtön putki, mutta oikeastaan minua ei ole edes haitannut olla töissä. Viihdyn työpaikassani ja rahan saaminen kieltämättä motivoi. Koska sitä tarvitaan, jotta voin toteuttaa hurjat suunnitelmani.
Hurjaa, miten asiat ovat taas muuttuneet. Viimeksi kun kirjoitin, tavallaan-poikaystäväni, sanotaan häntä vaikka Robertoksi, oli halunnut jäädä tauolle. Hänestä oli parempi, että eläisin ilman häntä. Hän sanoi, että elämäni olisi helpompaa niin. Vaikka hän sanoi rakastavansa minua, teimme päätöksen, että pidämme etäisyyttä hetken. Sen seurauksena melkein vaivuin taas epätoivon syövereihin, mutta oikeastaan runsas työmäärä piti minut virkeänä. Siis siinä mielessä, että millekään älyttömälle surullisuudelle ja ns. erohypetykselle ei ollut aikaa. Niin. Erolle? Olimmeko me edes yhdessä? Jotain hyvin kummallista oli tapahtunut välillämme, sillä en enää edes tiennyt, miten koko asiaan suhtauduin.
Aluksi tunsin oloni kauhean yksinäiseksi. Hyvin murtuneeksi ja pettyneeksi, sillä se ihminen, jonka en olisi koskaan uskonut luopuvan minusta, oli halunnut ottaa etäisyyttä. En edelleenkään voi vastata siihen, mitä me oikein olemme, sillä en itsekään tiedä vastausta tähän kysymykseen. Jonain päivänä, minä kuitenkin ajattelen, me olemme yhdessä, sillä aion suunnata elämäni siihen. Vaikka välissä onkin valtameri, 6000 mailia ja samanverran vuodatettuja kyyneliä, en halua luovuttaa. Varsinkin, kun meidän ''taukommekaan'' ei sitten lopulta paljastunut tauoksi, vaan olemme lähestulkoon olleet tekemisissä enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja totisemmin kuin ennen (pois lukien oikeassa elämässä / irl vietetty aika.)
Aikana, jona kuitenkin olimme erossa, jopa viikkoja pitämättä mitään yhteyttä, tajusin, että hän on se mitä elämältäni haluan. On kliseistä sanoa, että ihminen oppii arvostamaan tiettyjä asioita ja niiden tärkeyttä vasta menetettyään ne, mutta jotain pohjaa tässä väitteessä on. Se, että olimme tauolla, sai minut tajuamaan, että en todellakaan halunnut luopua hänestä. En meistä. Ja oikeastaan se sai minut näkemään monia asioita ihan uudessa valossa.
Viikkojen ja kuukausien tauko sai minut miettimään ja pistämään omat asiani ja ajatukseni selkeimmiksi. Tajusin, että taidan viimein olla matkalla oikeaan suuntaan. Taidan viimein tietää, mitä elämältäni haluan. Jos kerran olen löytänyt sen ihmisen, jonka kanssa on niin luonnollista ja helppo olla, miksi turhaan yrittäisin keksiä tekosyitä sille, miksi se ei onnistuisi? Olen koko ajan alitajuntaisesti yrittänyt käännyttää itseni sitä ajatusta vastaan, että tämä voisi oikeasti toimia. Olen patistanut itseni epäilemään sekä omaa kanttiani että hänen sitoutumistaan, mutta tämän ajan aikana olen huomannut, että kaikki, mitä tästä kuviosta enää puuttuu, on se puuttuva kantti ja uskallus omalta osaltani. Olen koko elämäni miettinyt liikaa, mitä muut ajattelevat ja minulta odottavat. Totuus kuitenkin on, että jokainen meistä elää elämäänsä vain itseään varten - vaikka se ei aina kaikkia muita miellyttäisikään. Kuitenkin, jos keskittyy liikaa muiden miellyttämiseen, helposti unohtaa mitä itse haluaa. Unohtaa ja luopuu niistä asioista, jotka itselle olisivat ne tärkeimmät.
Onhan tämä hieman hullua, minä mietiskelen varmaan juurikin sen tuhannen kerran lentohintoja katsellessani. Erään lentoyhtiön tarjouskampanja houkuttaisi minua suuresti, sillä sen seurauksena pääsisin toteuttamaan sitä, mitä elämältäni haluan. Voisimme viimein olla yhdessä, minä ja Roberto. Vaikka helppoa kaikkien käytännön asioiden järjestely ei tulisi olemaan, se ei silti ole syy luovuttaa ja luopua kokonaan, sillä kaikki on mahdollista, jos siitä tekee mahdollista. Ja minähän aion.
Monien mielestä olen hullu, kun edes ajattelen tätä vakavissani. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, ettei se ole hulluutta vaan sitä, että uskoo johonkin. Halua olla jonkun kanssa. Uskoa siihen, että tämä onnistuu. Ja eihän sitä kokeilematta voi tietää, minä ajattelen momondossa 50:ttä kertaa viikon sisään surffaillessani.
Taustalla soi Shakira.
And I'm crazy but you like it
Loca loca loca...
Hetken huumassa harkitsen jo ostavani lennot, mutta päätän odottaa vielä hetken. Mielessäni kuitenkin kuvittelen sitä tilannetta, jona kerron hänelle ostaneeni ne. Hänen reaktionsa ja sen, miten me viimein tapaamme jälleen lentokentällä.
