Yhden sekavan baari-illan jälkeen kello 04.37 seuraavan päivän aamuyöllä kotiin rämmittyäni mä mietin, miksi mä oikein teen tätä. Miksi mä aina vain satutan itseäni? Koska silloin tajusin, että jokaisen baari-illan jälkeen mulla oli aina sellainen olo. Musta tuntui aina jollain selittämättömällä tapaa pahalta; pettyneeltä ja satuteltulta. Ja niin, suurin osasyy siihen oli ja on aina ollut miehissä.
Yleensä pettymys oli aina johtunut uusista tuttavuuksista. Kyllähän ne tiedetään; ensin joku tulee luokse ja esittää kiinnostunutta, mikä yleensä johta tanssimiseen ja mahdollisiin jatkoihin. Ja jos jatkoja koskaan tulee, niin niiden jälkeen minun odotukseni ovat ainakin aina olleet (liian) korkealla. Mutta jos mies sitten yhtäkkiä peruikin, seurasi ärsyttävä ja henkisesti rasittava epätietoisuuden ja missä me oikein mennään -ajanjakso, joka yleensä päättyi siihen, että mies enemmän tai vähemmän suorasti ilmaisi haluavansa pysyä sinkkuna. Minkä jälkeen yhteydenpito jostain syystä jäi.
Kaikkien näiden tapausten jälkeen kai sitä vähitellen jo pitäisi oppia, ettei baareista tai klubeilta löydä pysyvää seuraa. Mutta joka kerta se on yhtä vaikeaa uskoa. Joka kerta mä haluan uskoa, kun mulle sanotaan niitä asioita, jotka saavat mut lähtemään mukaan. Joka kerralla mä uskon, että tämä tyyppi oikeasti tarkoittaa mitä sanoo. Mä haluan uskoa siihen niin kovasti, etten enää edes tajua tosiasioita. Mutta joka kerta musta tuntuu yhtä pahalta, kun mä taas havahdun taksista yksin, tajuten ettei tästäkään taas tullut yhtään mitään.
Ja sitten on niitä tapauksia, että sä itse löydät jonkun
a) joku toinen, kauniimpi ja pitkätukkaisempi ja -ripsisempi nappaa hänet tietysti silmiesi edestä tai
b) mies vaihtaakin sinut jossain vaiheessa edellä mainittuun tapaukseen.
Hyvä fiilis, eikö?
Ja sitten on tietysti niitä tapauksia, kuten minun eilisiltani, että sä olet iskenyt silmäsi johonkin tyyppiin jo ennen koko baari-iltaa. Mutta sitten kun olet baarissa, käytät kaiken aikasi hänen vahtaamiseensa. Kenen kanssa hän tanssi, kuka toi nainen oikein oli ja mikse hipelöi ton reittä ja mietit ja yrität kaunistella totuutta. Jossain tapauksissa olet kuluttanut koko iltasi ja alkaneen yön mielitiettyäsi kyylämällä ja todistamalla hänen ja jonkun hänen puppelinsa rakkaustarinan (tai yhdenillanjutun) alkua. Hyvä fiilis taas?
No, minun tapauksessani, toivon mukaan ainakaan, en todistanut rakkaustarinoiden alkua. Mutta epäselvää ja rasittavaa aikaa sitä tuli taas vietettyä. Aina kun me kohdattiin, me kyllä moikattiin, ja mun aloitteesta, juteltiin niitä näitä. Mutta aina jos mä pyysin sitä tanssimaan, se kieltäytyi, mutta hetken kuluttua oli kuitenkin joraamassa kavereidensa kanssa. Huippufiilis, jälleen.
Ja en mä tiedä. Mä en jaksa enää roikkua kenenkään perässä. Mä olen tehnyt sitä koko elämäni. Mä olen aina ollut se epätietoisuudessa ollut osapuoli. Mä olen aina se, joka dumpataan parin sekavan illan jälkeen. Mä olen aina se, jolle ei koskaan sanota suoraan, mitä musta halutaan, vaan päätetään se vasta parin bissen ja baari-illan jälkeen. Ja tietenkään, koskaan, ne tarinat ei pääty mun edukseni.
Mistä seuraa tietysti lisää iloisuutta.
Mutta se on vain niin vaikeaa. Kuinka mä voisin vain lähteä niistä tilanteista? Jos mä lähden, mä menetän sen heti, niin mä aina ajattelen. Jos mä lähden, ei se koskaan ala jahdata mua. Sitten se juttu kuivaa kokoon heti alussa, enkä mä sitä halua. Jos mä lähden, meistä ei ikinä tule mitään, mä ajattelen.
Jos mä lähden, mä en ikinä edes anna sille tilaisuutta.
Mutta nyt, ja joka kerta, mä mietin, oliko se sen arvoista. Kyllä mullakin pitäisi olla rajani, mutta niiden vetäminen ja näyttäminen on vain niin vaikeaa.
Joka kerta mä ajattelen, etten enää usko tyhjiin sanoihin, että mä ansaitsen parempaa. Joka kerta mä olen tottuneempi siihen, miten ne tarinat kuitenkin päättyvät.
Tyhjyys.
Eikä en kestä! Tää on ihan kun suoraan mun elämästä. Tuntuu ku kirjottaisit musta tää kolahti niin kovaa että kyynelet tuli silmään. :(
VastaaPoista