sunnuntai 1. syyskuuta 2013

kampaajan jälkeinen masennus

En tiedä, mistä se johtuu, mutta minä ja kampaamojen valaistus ja/tai peilit ei vain sovita yhteen. Varmaan 10-vuotiaasta asti minua on ahdistanut se, millaiselta mä kampaamojen peileissä aina näytän; vaaleanpunaiselta possulta; läikikkäältä ja valjulta, kulahtaneelta ja ankealta. Vaikka mulla olisi kohtuu-voimakaskin meikki, efekti on aina sama; mua katsoo takaisin lapsenkasvoinen pikku possu, jonka tukka on ihan petolinnunperseellä.

En tiedä. Kun tulen kotiin, palaan taas normaalimpaan ulkonäköön ja jopa ajoittaiseen siedettävyyteen. Mun kasvot eivät näytä kymmenvuotiaalta, vaaleanpunaiselta tai muuten vain joltain Babe-possun mieleentuovalta. Kotona minä kyllä näytän ikäiseltäni ja ihan siedettävältä. Mutta kampaamoissa sitten aina tulee olo, että mä olen edelleen se 10-v babepossu, varsinkin, kun itse kampaaja näyttää muhun verrattuna ihan megahyper-coolilta ja niin tyylikkäältä. Mun hiuslaatu vain ei kenties sovellu rock-uskottaviin kampauksiin, mun kasvoni vain punertavat helposti ja luovat possumielikuvia ja ehkä se vain on niiden ylitehokkaasti valaisevien loisteputkien ja halogeenien syy, että minä ja samanikäinen kampaajani näytämme lähinnä äidiltä ja tyttäreltä.

Ensi kerralla mä pyydän, että voisiko se leikata mun hiukset pimeässä. Mitäs pienistä, jos otsahiusten latvat eivät ole ihan symmetriset tai takaa toinen puoli yhtä pitkä kuin toinen, mutta mä en halua enää lähteä kampaajalta pikkupossuna.


Meikä eilen (c) weheartit.com

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti