Tosi outo olo. Tää oli viimeinen viikko töissä. Tämän jälkeen mä en mene sinne enää koskaan, tai ainakaan tuskin, ja parin vuoden jälkeen on todella outoa olla menemättä siihen rakennukseen enää. Ikinä.
Mulla oli jotenkin ihan epätodellinen olo, kun mä suljin oven viimeisen kerran. Täällähän mä olin käynyt niin monta kertaa. Tänne mä tulin niin moni aamu, niin monta kertaa, niin normaalisti. Ja nyt yhtäkkiä, mä en enää tekisikään enää niin. En heräisi aamulla, ajaisi samaa reittiä, pysäköisi siihen tiettyyn kohtaan, kaivaisi pysäköintilupaa ja kävelisi ovista. Enää mulla ei ole lupaa. Mä en enää kuulu tähän rakennukseen; mä olen joutunut luovuttamaan kaikki siihen kuuluvat asiat pois. Enää mä en saa pysäköidä tohon, enää mä en syö niiden ravintolassa, enää mä en kävele niiden käytävässä, vaikka sitä mä olen viimeiset pari vuotta tehnyt.
Esimieskin vallan heltyi viimeisenä päivänäni.
"Sinä se olit kyllä oikein mukava likka."
Mä hymähdin tietämättä mitä tohon pitäisi vastata. Hymyilin sille jokseenkin vaivautuneena. Musta oli outoa lähteä pois. Luovuttaa kaikki lupakirjat ja avaimet.
Mä olen kokenut siellä niin paljon. 2 vuotta sitten löysin sieltä mieheni. Jotenkin tuntuu, että vasta eilenhän se tuli samaan yritykseen kuin minä. Että vasta eilenhän mä olisin kysynyt joltakin työpaikkamme likoista, että kuka hitto tuo hottismies oikein oli. Ja vasta eilenhän joku sanoi sen olevan joku uusi henkilöstöpuolen janari. Ja vasta eilenhän meidän suhteemme päättyi.. Mihin nämä vuodet oikein hävisivät??
Mutta samaan aikaan mä muistan kuitenkin koko ajan toivoneeni että pääsisin sieltä pois. Varsinkin, kun mies lähti, mä aloin miettiä muuta suunnitelmaa. Ja tässä sitä ollaan. Ilman työpaikkaa, sitä miestä jonka piti olla mun mieheni ikuisesti - mutta toisaalta - ehkä kaikki se oli tarkoitettukin meneväksi niin. Mä en kuulu tänne, sen ansiosta mulla on viimein suunnitelma ja aikomus ja vahva toteutus lähteä täältä pois. Hankkia se elämä, joka mun alunperinkin piti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti