exän unohtaminen

Sitä pahemmalta se tuntuu, mitä enemmän sitä jauhaa koko ajan.

Meidän suhde ois varmasti toiminu jos..
Se vaan pelästy sitä et.. 
Se varmaan ei halunnut vaan et mä..
Jos oisin ..

Mä olen kyllästynytkin vain jauhamaan sitä samaa kuviota läpi. Ok. Kohdataan tosiasiat. Mies jätti mut pari viikkoa sitten lopullisesti. Jostain kumman syystä mun kaverit on kuitenkin se sakki, jota kyseisen asian puiminen kiinnostaa mua enemmän. Mutta miten mä voin ikinä päästä kunnolla yli, saati unohtaa, ja keskittyä nykyiseen, jos mua kokoajan pyydetään kertaamaan se kaikki?

Ja kun mä en millään enää välittäisi puhua siitä. Se mikä on tapahtunut on tapahtunut ja asian 14:nnen kerran läpikäynti ei enää muuta mitään. On ihan symppis juttu, että ne haukkuu sitä miestä "mun puolesta" tukeakseen mua (vai miten olikaan) mutta kun aina joka kerta, kun mä joudun avaamaan sen tarinan uudelleen, tuntuu samalta kuin kävisi sen läpi aina uudelleen.

Aloittaisi alusta. Siitä, miten ihanasti se alkoi, se tuli iskemään mut ja mitä kaikkea kivaa se mulle sanoi jne. Miten täynnä toivoa mä huomaamattani yhtäkkiä olenkaan sen alun selitettyäni; ihan kuin mä kokisin sen uudestaan; mutta en mä enää saa sitä alkua uudelleen. Sitten mä joudun siirtymään epäselvempään vaiheeseen, ja tietysti nyt mä tajuan kaikki tekemäni virheet ja tietysti nyt musta olisi niin iisi korjata ne. Mutta se tuntuu vain pahalta, kun mä neljännentoista kerran tajuan, etten mä enää saa uutta mahdollisuutta. Ja sitten tarina on jo lopussa ja mä tulen jätetyksi taas.

Kaverit jaksaa toki aina haukkua sen, mutta joka kerran jälkeen mulla on tyhjä olo.
Joka kerran jälkeen mä toivon -ääneenkin- ettei tähän enää palattaisi. Mutta joka kerran jälkeen ne repii jostain jotain, mikä saa mut taas kertomaan kaiken. Uudestaan. Ja tätä ne tekee aina; muistelee edelleen mun miestäni numero 1 yli vuoden takaa. Joku juttu on jessemäinen, jessellä oli tollanen auto eiks ollukki, ja eiks jesse aina syöny pizzan ilman oliiveja tms.

Ajan kanssa Jessestä puhuminen ei ole enää niin paha, hänestä on kuitenkin yli vuosi aikaa, mutta outoa musta on se, että mun ystäväni haluavat puhua hänestä enemmän kuin minä. Ei mua enää kiinnostaisi jokaisen Audi VS5:n kohdalla kuulla, että exälläni oli tollainen, ihan niin kuin te hyvin tiedätte, tai että jollain vastaantulijalla oli joku samanlainen vaatekappale kuin hänellä aikoinaan. Koska mitä sitten? Siitä puhuminen ja ex-mies-hypetys ei tuo mitään takaisin, ei anna uutta mahdollisuutta, ei anna tilaisuutta korjata asioita. Sen sijaan se vain saa olon tuntumaan paskaksi, koska tottakai mä tajuan, ettei sitä saa enää takaisin. Kun me puhutaan niistä, mä palaudun aina niihin ihaniin, hyviin muistoihin, jonka jälkeen pala musta jäätyy, kun mä taas tajuan, etten mä enää saa mitään niistä hetkistä. Vaikka mä en enää haikaile tai varsinaisesti mitenkään haaveile yhteenpaluusta, mutta kyllä se silti vetää haikeaksi; miettiä sitä kaikkea, sitä kaikkea, jonka vain minä olen kokenut.
Heille se oli aina vain se kivaa audia ajava jesse tai armanin paitaa pitävä matti. Mutta mulle ne merkitsi paljon enemmänkin, mulla on niistä muitakin muistoja kuin paita- tai automerkki. Mutta joka kerta kun mut pakotetaan palaamaan niihin muistoihin, niistä luopuminen uudestaan tuntuu tuskaiselta.
Enkä mä halua haikailla menneitä, koska ei sillä oikeasti saa mitään.
Kun asia (ero) on kerran käsitelty, siihen on tarpeetonta palata koko ajan. Se hyödytä mitään. Kun se ja sen aiheuttaneet syyt (miehetkin) on puitu kerran läpi, niin se riittää. Mä en tarvitse enää puolentoista vuoden jälkeen viikoittaisia jessen haukkumis- tai ylistyskeskusteluja. Mä haluan unohtaa. Päästä eteenpäin.