Ruma ankantyttönen

weheartit.com

Se tunne, että mä haluan pois nykyisestä elämästäni vain vahvistuu aina kun mä tapaan niitä ihmisiä, joita kutsun ystävikseni. Mä haluan aloittaa alusta jossain muualla, missä kellään ei ole minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -odotuksia mun suhteen. Jossain, missä mä en ole ihmisille vain "se jessen exä" tai "joku tiinan kaveri." Mä en halua enää tulla sidotuksi kehenkään ja siten saada jotain tiettyä leimaa otsaani jonkun muun takia. Mä en halua mulle kasattavan odotuksia vain sen takia, että mä aikoinaan seurustelin Jessen kanssa tai olin Tiinan entinen paras kaveri. Täällä mä olen aina jollekin se Jessen muija tai Henrin pikkusisko tai mitä milloinkin. Täällä mulle on aina valmiina jokin muotti, jossa mä muiden silmissä pysyn samana. Mulle ei anneta mahdollisuutta olla jotain muuta, vaan mä pysyn aina sellaisena kuin ihmiset kuvittelevat mun olevan ennen kuin ne edes oikeasti tuntevat mut.

Tähän viimeiseen puoleentoista vuoteen mä olen käynyt läpi asioita, joita mun ystävien on vaikea ymmärtää. Eivät ne osaa edes ajatella, miltä musta tuntui kun mä kävin läpi miehestä eroamisen jälkeen saatanallista iho- ja ulkonäkökriisiä, koska ei ne itse ole kokeneet mitään vastaavaa ja niillä kaikilla on melkoisen suuri lack of empatia.

Mä pelkään edelleen päätyväni siihen kuntoon, jossa mä olin huonoimpina kausina ihoni suhteen. Ihmiset, jotka eivät itse ole käyneet sitä iho-ongelmahelvettiä läpi, eivät oikeasti voi tajutakaan, mitä se on. Muiden on helppo jeesustella, että mitä nyt parista näppylästä, ja että kaikillahan niitä on. Mutta entä kun mä en ollutkaan enää mikään 16-vuotias? Entä kun se ei mennytkään ajan kanssa ohi, eikä mulla ollut aikaa odotella sitä aikaa, jonka kanssa se muka olisi mennyt ohi. Entä kun ei ollutkaan kyse parista näppylästä, vaan vähän isommasta määrästä.

Niiden on helppo jeesustella, että ihan turhaan mä tein niin suuren numeron ihoni kunnosta, mutta ei ne mun naamalla eläneet. Ne väitti, ettei kukaan edes huomaisi mitään, mutta silti ne itse silmäilivät muka vaivihkaa ja huomaamattomasti mua inhoten. Ne eivät kohdanneet niitä katseita, joita minä. Ei ne tienneet, miltä tuntui tuntea olonsa ala-arvoiseksi ja musertuneeksi aina peilin ohi kävellessä. Ei ne tienneet, miten paljon pitkäaikainen ihosairaus vaikutti mun elämääni. Vaikka ne kuinka valehtelivat ja jeesustelivat, ne eivät voi tietää mitään siitä epätoivosta, joka syntyi, kun mikään ei tuntunut auttavan eikä milloinkaan näkynyt paraannusta. Eivät ne joutuneet omien ystävien arvostelevien ja halveksuvien katseiden kohteiksi. Saati tuntemattomien. Ei ne olleet mun näköisiä ja siitä ne olivat onnellisia.
Samaan aikaan, kun ne valehtelivat mulle, että ei toi muka mitään rajoita, niin silti ne kiittivät itseään siitä, etteivät olleet yhtä järkyttävässä kunnossa kuin minä silloin. Eivätkä ne kohdanneet niitä järkyttyneitä katseita, joita mun ihoni kunto oikein keräsi. Kaikkien huomio kiinnittyi aina mun ihooni; ensiksi nyrpeä omg mikä rupikonna -ilme ja sen päälle on toi kyllä aika säälittävä -hymy.

Eivät ne voi kuvitellakaan, mitä sellainen toi mukanaan, mitä se teki mulle, että tuntemattomien lisäksi mun omat ystäväni katsoivat mua siten, ja miltä se musta tuntui. Mutta ei sitä voi tajuta, jos ei itse ole kokenut samaa. Ja kun mä mietin niitä aikoja ja sitä musertunutta olotilaa, jossa mä tunnuin elävän päivä toisensa jälkeen, mä ihmettelen edelleen miten mä jaksoin sen kaiken.

Mutta jälkiähän se jätti - enkä mä nyt puhu mistään arvista naamassa. Mä nöyrryin ihan älyttömästi kaiken sen jälkeen. Silloin kun mulla ja Jessellä oli vielä suhteemme, eikä iho-ongelmista ollut tietoakaan, mä olin ihan samanlainen nöyrtymätön diiva asshole kuin muin kaverit ovat nyt. Mun ulkonäkö oli mulle kaikki kaikessa, ja mä osasin olla hyvin ylimielinen. Mutta sitten kun mä opin, miten helposti kaiken ulkonäön varaan rakentuvan voi menettää, mä en enää halua palata siihen pinnalliseen elämään. Kun mä nimittäin menetin sen kaiken; ja miehen samalla, se mursi mun itsetunnon ihan täysin, ja kun mä nyt mietin, miten rikki ja epätoivoinen mä olin, se murtaa mut edelleen.

Mä tunnen silmäkulmieni kostuvan, kun mä katson sitä kuvaa. Kameran alareuna näyttää päivämäärää 12.03.2012 ja mun tekee pahaa katsoa. Mä olen näyttänyt niin järkyttävältä (ainakin omissa silmissäni) ja vielä järkyttävämpää on muistaa se epätoivo.
Mä muistan edelleen sen epätoivon, ja ne päivät ja kuukaudet, joina mä välttelin peilejä ja tunsin olevani niin pohjalla, kun kaikki näytti menevän aina vain huonompaan suuntaan. Mä olin niin yksin.
Kyynel valuu mun poskelle, kun mä muistelen niitä aikoja. Mä en nähnyt mitään toivoa, koska sitä oli kestänyt jo niin kauan, ja mä olin käynyt läpi niin monta toimimatonta lääkekuuria. Jesse oli jättänyt mut paria kuukautta aiemmin ja sen päälle ihokriisi oli pahimmassa vaiheessa koskaan. Mun ei elämässäni ei ollut mitään valoa. Musta tuntui, ettei ollut enää mitään parannuskeinoa. Kukaan ei ottanut mua vakavasti sen suhteen; joka suunnasta tuli vain jeesustelevia kommentteja siitä, miten kukaan ei muka edes huomaisi paria finniä. Jotkut jaksoivat pitäytyä tossa tarinassa, mutta niiden katseista paistoi tarkoitukseton inho aina, kun ne katsoivat mun ihoani ja sen menemistä vain huonompaan suuntaan. Eikä sellaisia katseita unohda ikinä.

Mä muistan, kuinka kaikkien katseet kohdistuivat aina juuri mun ihooni. Mä yritin olla kaikille niin älyttömän ystävällinen, mutta turhaan, koska pinnalliset ihmiset torppasivat mut ja menettivät yhteistyöhalunsa heti mun ihoni nähtyään. Mä en ollut riittävän edustava; en riittävän kaunis ja virheetön ollakseni niiden työkaveri, frendi tai tyttöystävä. En mä sillä naamalla juurikaan uusia tuttavuuksia solminut. Mut nähtiin vain rumana rupikonnana, vaikka mä yritin olla kaikille niin älyttömän reilu ja ystävällinen.

Jokaisella rumalla ankanpoikasella on joutseneksi muutumisen vaihe. Kun mä viimein yli 19 kuukautta kestäneen helvettijakson jälkeen sain sellaisen kuurin, joka viimein toimi, mun kuntoni muuttui paljon parempaan suuntaan. Pitkän ajan jälkeen mun ihoni parani näyttävästi, minkä myös muut huomasivat. Ja siitä paranemisesta mä olen todella onnellinen, koska ennen mun elämä todellakin rajoittui pahan aknen takia. Mutta nyt mä tiedän, miten suuri rooli ulkonäöllä on. Nyt ne samat ihmiset katsovat mua kateellisina, jotka mulkolivat mua pahasti silloin, kun mä olin pahimmassa vaiheessa ihoni suhteen. Mutta mä en enää välitä niistä, mä en ole enää pinnallinen enkä tarvitse pinnallisten ihmisten hyväksyntää. Ne, jotka eivät hyväksyneet mua silloin, eivät merkitse mulle nyt mitään. Ne, jotka mulkoilivat mua pahasti silloin, ovat mulle nyt ihan yhdentekeviä. Koska mä olen nyt niiden mielestä paljon "coolimpi", ne yrittävät mielistellä mua nyt, kun mä olen paremmassa kunnossa ja paremman näköinen; nyt kun mä olen niiden mielestä taas jotain. Mutta mä en enää voisi vähempää välittää sellaisista pinnallisista ääliöistä, jotka saivat aiemmin mut tuntemaan oloni niin surkeaksi.

Koska aiemmin mä mietin, että mitä mulla on, jos mulla ei ole mun ulkonäköä? Mun luonne ja ystävällisyys. Mutta monille ne eivät riittäneet, joten nyt ne monet voivat puhua mulle tekopyhyyttään vaikka mitä, mutta mä en enää välitä. Niiden on ihan turha olla mulle muka-ystävällisiä enää, koska ne eivät olleet sitä silloin, kun mä olisin sitä eniten kaivannut.

Ulkonäön voi menettää hetkessä, ja jos sen varaan laskee kaiken, mitä sitten tapahtuu, kun sen menettää? Jos ei yhtäkkiä enää voikaan laskea enää vain täydellisen ulkonäkönsä varaan, mitä sitten tekee? Alkaa pelata muilla korteilla, mutta entä jos muut eivät otakaan niitä vastaan? Huomaa, ettei kiltteydellä ja mukavuudella päädytä minnekään tässä ulkonäkökeskeisyydessä, jossa jokainen kehuu itseään ja korostaa omaa täydellisyyttään.

Koska mun kavereillani on monilla noussut tämä maaginen täydellisyys päähän, mä en halua olla sellaisten kanssa. Mä en halunnut olla niille se rumilus, johon ne itseään vertasivat. Mä en halunnut niitä sääliviä ja arvostelevia katseita. Enkä mä enää halua, että mun elämä pyörii ulkonäköasioiden ympärillä, vaan mä haluan, että mut muistetaan mukavana ihmisenä. Ei minään maneater marskina, joka pokasi jääkiekkoilijan vain ulkoisilla avuillaan. Mutta sellaista mun kaverini arvostavat. Ilman Jesseä mä en olisi monenkaan silmissä edelleenkään mitään; en kukaan. Ja juuri tollaisesta mä yritän päästä irti.

Nimet muutettu.

Tuttu tunne?