Tämä oli jo toinen kerta hänen seurassaan. Me vietimme iltaa, erittäin onnistunutta ja hauskaa iltaa, vaikka se ei ollut kuulunut meidän kummankaan suunnitelmiin. Tapasimme sattumalta samassa paikassa kuin edelliselläkin kerralla ja edellisen kerran menoiksihan se myös meni.
Nyt, 18 tuntia myöhemmin, mä tunnen oloni ihan samanlaiseksi kuin edellisellä kerralla. Mä olen hämmentynyt, pettynyt, huolestunut ja apea siitä, etten mä yhtään tiedä, mitä meille tapahtuu. Vaikka hän oli minua kohtaan erittäin mukava ja ihana ja sanoi kaikkia hienoja asioita, oli aidosti kiinnostunut minusta, se ei riittänyt edelliselläkään kerralla. Riittäisikö se nyt? Mä en halua taas joutua pettymään - kuten aina ennen - ja se saa minut erityisen surulliseksi.
Mä olisin ihan oikeasti halunnut jatkaa meidän juttua jo aiemmin. Hänestä ei kuitenkaan kuulunut, eikä mitään olisi tapahtunut toistamiseen, jos me emme sattumalta olisi kohdanneet. Kohtaaminen 2 oli kuitenkin reilusti ensimmäistä rennompi ja merkittävämpi. Mä ihan oikeasti uskoin -taas- sen vierestä herätessäni, että tämä olisi nyt sitä jotain. Se oikea. Suhde.
Mutta kuten aina, mitään suhdetta ei kehity mun toivomuksistani huolimatta. Hän ei koskaan halua sitoutua, mä olen ikuinen hetken huvi kaikille. Mut nähdään kivana hymynä tai kauniina silminä joka lauantai, muttei koskaan sen aamuyön jälkeen.
Tällä kertaa mä kuitenkin olin itsekin tosissaan ihan täysin. Mä uskoin myös siihen, että se olisi; kaikki merkit viittasivat siihen; se miten hän puhui minulle, mistä me puhuimme ja missä me puhuimme. Mitä me teimme ja mitä hän sanoi tietyistä asioista. Hän oli kiinnostunut minusta aidosti, mutta mitkä lie pari muuttujaa sieltä jälleen uupuivat, että meidän jutullemme olisi seurannut jatkoa.
"Entä jos se on vain ujo? Jos se ei itse uskalla ehdottaa mitään?"
Mä en enää halua peitellä totuutta valheilla; jos se olisi halunnut jatkoa, se olisi itsekin ottanut sen puheeksi.
Mutta tällä kertaa,
tällä kertaa Hänellä on minun numeroni
joten yhteydenoton pitäisi olla entistäkin helpompaa.
Ja kaikkein musertavinta tässä on se, ettei sitä siltikään koskaan tule.
Ja minä olen rikki jälleen kerran.
Mä toivon joka kerta, että se menisi eri lailla.
Mä toivon etten mä tulisi jätetyksi taas
ja ettei mun tarvitsisi kokea sitä tunnetta jälleen kerran uudelleen.
Mä haluaisin niin kovasti uskoa siihen,
mutta teot riitelevät sitä tosiasiaa vastaan,
ettäkö se enää haluaisi palata siihen.
Joka kerta mä toivon ettei sen tarvitsisi päättyä niin.
Mä toivon, että mulle tehtäisi edes selväksi,
miten kaikki päättyy
ja ettei mua vain yhtäkkiä jätettäisi huomiotta
kuten koko jutun idea alunperinkin oli.
Joka kerta mun on hirveän vaikea uskoa,
että ne tahallaan satuttaisivat mua.
Mutta olinko mä itse vain liian helppo.
Mun ei enää pitäisi kokea tätä,
koska mä olen käynyt sen läpi niin monta kertaa,
ja joka kerralla kaava on aina sama;
minä yksin,
kyynelin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti