Päivä päivältä tuntuu entistä enemmän, etten enää halua palata Suomeen. Ollessani poissa niistä asioista joiden pariin vielä myöhemmin pitäisi palata, minua ei enää lainkaan huvita palata niihin. Ei niiden ihmisten pariin, siihen arkeen ja työskentelyrytmiin ja opiskeluun, joka vielä vain ajaa minut burnoutin partaalle ennen kuin täytän 30.
Olisihan se ihanaa vain hävitä lopullisesti niistä piireistä ja aloittaa elämä jossain hyvin kaukana. Olen viime päivinä miettinyt, mitä minä oikeastaan jäisin edes kaipaamaan Suomesta.
Asuntoan
Tiedän, etten voi vain elää lunkisti ja iisisti koko loppuelämääni. Jossain vaiheessa minun on pakko ryhdistäytyä ja miettiä oikeasti, mitä tulevaisuudeltani haluan. Jos se ei ole opiskelua ja raatamista (minkä eteen?) vielä seuraavaa kolmea-neljää vuotta, onko se sitten alkuunkaan minun juttuni? Jos se ei ole kynnysmattoutta ja näkymättömyyttä muille, palaanko minä sitten koskaan niihin piireihin? Jos se ei motivoi minua, onko minun syytä edes yrittää esittää pitäväni siitä.
Täällä en ole koskaan
Mutta kai minä tajuan, etten voi jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi. Elämä täällä ei tietenkään ole täydellistä ja helppoa ja vaivatonta. Täälläkin sataa ja on huonoja päiviä - ja lisäksi paljon sellaisia asioita, joita ei osaa edes ajatella, sellaisia asioita, joihin Suomessa ei koskaan törmää. Valtavista elintaso- ja kulttuurieroista puhumattakaan.
Joskus on palattava takaisin Suomeen - ainakin niin, että voisin järjestää asiani siten, että mahdollisesti joskus myöhemmin voisin häipyä kokonaan, pysyvästi, tulla takaisin tänne..
Eihän sitä koskaan tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti