die another day

Hola!

Kiitos te, jotka postasitte kannustavia kommentteja edelliseen tekstiini, te ja ne kommentit valavat minuun uskoa ja ilahduttavat aina mieltä, joten kiitos siitä. :)

Ensinnäkin, haluan muistuttaa teitä, että täällä aika on -8h sinne verrattuna, joten älkää siis ihmetelkö, jos postailen keskellä yötä tai mitä ihmeellisimmiltä vaikuttaviin aikoihin!

Tarkoitukseni oli pitää "lomaa" myös tästä blogista ja erityisesti koneella roikkumisesta ylipäätään, joten en kovinkaan montaa postausta varmaankaan tule tekemään. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että unohtaisin koko blogin tai lukijat, vaan pyrkimys on jatkossakin hölistä kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta kenties seuraavan kuun ajan vähän hiljaisemmalla tahdilla.

Haluan muistuttaa kaikkia yleisesti siitä, miten tärkeää on uskaltaa tehdä ratkaisuja ja valintoja ja päätöksiä. Kotiin voi aina palata, mutta lähtemisen mahdollisuus voi olla ainutkertainen. Harmittavan usein ei kuitenkaan uskalla tarttua noihin hetkiin, mitä myöhemmin melko varmasti tulee katumaan. Lähteminen ja entisen elämän hylkääminen ei kuitenkaan koskaan ole helppoa - mutta sen mukanaan tuomat kokemukset ja elämykset kyllä tekevät päätöksestä sen arvoisen.


Jollain tapaa Suomessa minulla on aina ollut hyvin riittämätön olo. En tiedä, johtuuko se maan yleisestä ilmapiiristä ja kulttuurista, jossa jokaisen ihmisen on aina jollain tapaa todisteltava omaa parhauttaan ja tehokkuuttaan ja kykyjään niin työpaikalla kuin arkielämässäkin. Pidemmän päälle tällainen ilmapiiri ainakin itselleni on käynyt hyvin stressaavaksi ja raskaaksi, vaikkei sitä itse aina kaikissa hetkessä tajuakaan. Kun olen nyt miettinyt ja "kelannut" elämääni viime vuosien ajalta, olen tajunnut sen, etten koskaan ole täysin pystynyt rauhoittumaan ja ottamaan aikaa itselleni. Aina on ollut tehtäviä hoidettavana. Aina on ollut ihmisiä miellytettävänä tai huolehdittava heidän ajatuksistaan ja mielipiteistään. Aina on ollut niitä tilanteita, joissa on ajatellut elämän alkavan sitten, kun ne ovat päättyneet.
Mutta entä jos elämä onkin ollut pelkkiä näitä tilanteita? Niitä tilanteita, joissa ei koskaan varsinaisesti eläydytä, ne vain eletään odottaen jotain parempaa tapahtuvaksi. Niitä tilanteita, jotka eivät tunnu hyvältä, mutta jotka on pakko kokea ja elää matkalla siihen "oikeaan elämään", jota monikaan meistä ei kuitenkaan koskaan tavoita, sillä oikea elämämme koostuu vain hyvinkin pitkälti niistä tilanteista, jotka haluamme vain hoitaa nopeasti alta pois ennen kuin voisimme oikeasti alkaa elää TÄYSILLÄ.


Ainakin suomi-minän oli hyvin vaikea elää hetkessä. Elin juuri sellaista elämää, että odotin vain jonkun tietyn ajanjakson loppua päästäkseni käsiksi siihen "kunnon elämään", joka odottaisi minua ajanjaksojen jälkeen. Mutta se, mitä oikeasti aina tapahtui, oli se, etten koskaan alkanut elää, vaan ajanjaksoja seurasi aina toinen ja sen jälkeen toinen, mutta jossain takaraivossani kyti kuitenkin koko ajan se ajatus, että tämän jälkeen, tämän jälkeen, minä alan tavoitella niitä asioita, joista minä tulisin onnelliseksi.

Se vei hyvin kauan. Hyvin kauan. Vaati monta vuotta uskallusta viimein päästää irti niistä tekijöistä, jotka minua hidastivat ja estivät. Se vaati muuton, kaveripiirimuutoksia, työpaikan vaihtamisen (tai no, jos oikein tarkkoja ollaan niin kokonaan työnteon jättämisen koska;) uusi opiskeluala ja ennen kaikkea niitä asioita, jotka minua oikeasti kiinnostivat.

Se vaati monta epäonnistunutta ihmissuhdetta, että minä tajusin, etten ole täällä miellyttämässä muita. Se vaati kovia sanoja ja kauhistuneita vastareaktioita, kun minä ilmaisin olevani haluton jatkamaan näiden ihmisten kynnysmattona.
Se vaati monta murtumista, musertumista ja masentunutta ajatusta, mutta minä selvisin niistä ajoista.

Syy, miksi minä uskalsin päästää irti niistä ajoista ja asioista oli se, että koko ajan, koko ajan minun päässäni kyti ajatus siitä, että ansaitsisin parempaa - ja että jonain päivänä lähtisin tavoittelemaan sitä.

Ja se, joku päivä, se askel on nyt otettu.
Enää minä en palaa kynnysmatoksi. Enää minä en tee viiden ihmisen työtä ansaitsematta koskaan kiitosta keneltäkään. Enää minä en yritä olla kuin muut, sulautua siihen täydellisen naisen muottiin, jonka jokainen media, mainos ja vastaantuleva pyntätty typykkä kauneudesta antavat.
Minä riitän itsenäni.
Enää en halua palata niihin aikoihin, jolloin itkin itseni uneen iltaisin vain siksi, etten kokenut oleavani riittävän kaunis tai riittävä millään saralla. Enää en palaa niihin päiviin, joista tämä blogi alunperinkin sai nimensä lähes kaksi vuotta sitten.


Ps. Nyt hyväksyn myös sen, että me kaikki teemme virheitä. Tämän ajatuksen omaksumisen aloitan siitä, etten säti enää yhtään itseäni siitä, kuinka typeränä tyttönä unohdin kamerani usb-piuhan sinne tv-tason muiden johtojen joukkoon, vaikka sille olisi toki voinut olla käyttöä täälläkin..


Lähtemisessä ei koskaan häviä mitään.