"Mä ostin sellaisen mustan urheilutopin eilen Stadiumista. Sellaisen, mikä siinä mainoksessa oli", minä sanon vailla mitään kummempia takaa-ajatuksia ja mussutan loput donitsista suuhuni. Ystäväni Saija katsoo mua hetken, ja ei ehkä itse tajua sitä, mutta sen kasvot kurtistuvat, kun se nälväisee mulle muka leikillään: "Ai jaa? Ethän sä edes urheile."
Päälle se heittää vielä niin vituttavan itsetietoisen 'toisin kuin minä, joka urheilen monta kertaa päivässä' -katseensa ja hymyilee tekopyhästi.
Minä katson sitä takaisin 'haista ämmä vittu' -katseellani muttei se tietenkään tajua mitään. Sen mielestä on vain ok heittää jotain tollaista "läppää" mun urheilullisuudestani, eikä se ajattele, että tollaiset kommentit ylipäätään ovat aika loukkaavia. Vaikka ne olisikin muka tarkoitettu vain vitseiksi.
Sitten se rupeaa ihan pokkana latelemaan päivänsä urheilusuorituksia ja kuluttamiaan kaloreita ja ei jumankuta että mua rupesi ahdistaan.
Meinaan, että ei jeesus, me istutaan siinä donitsilla, tai siis minä istun ja Saija on tietenkin syönyt vain ah-niin-vähäkalorista salaattia ja istumisen sijaan polkisi varmaan stepperiä, jotta voisi samantien kuluttaa pois ne kammottavat 122 kaloria. Ja ei helvetti, että mua ahdistaa.
En mä halua kuulla mitään muka-hauskaa heittoa mun elämäntavoistani. En mä halua olla sellainen, joka laskee jokaisen kalorin ja sen, kuinka paljon on liikuttava kuluttaakseen ne. En mä halua käyttää koko päivää timmin perseeni reenaamiseen tai lihaskuntoharjoituksiin. Ja jos mulla ei ole mikään Jutta Gustvasbergin ylävartalo, niin mitä se Saijaa liikuttaa? Tai ketään muutakaan. Toki jos se kokee olevansa itse niin paremmassa fyysisessä kunnossa, niin kyllähän se sitten ilman muuta kokee oikeudekseen valistaa mua ja muistuttaa siitä, millainen pullero vätys löllykkä meitsi on. Ja sitähän se tekee mielellään, koska nostaahan minun haukkuminen hänen itsetuntoaan. Mutta koska mä en ole oikeasti mikään ylipainoinen lyllerö, mua loukkaa, että se yrittää silti saada mut tuntemaan oloni sellaiseksi.
Kun se muistuttaa mua joka päivä siitä, miten hän urheilee ja kuntoilee ne samaiset joka helvetin päivät, niin ei minusta siinä vaiheessa kovin ansioituneelta tunnu. Ja jos mä joskus kerron käyneeni lenkillä tai salilla, seuraa välittömästi muka-hauskat pilkkanaurut ja kommentit luokkaa: "Ai sinä salilla? Oho, mites se sillai?" niin kuin olisi joku 9:s ihme, että minä olen liikkunut. Ja se tekee tota joka kerta, jos mä edes vihjaisen vähänkään nostaneeni tätä 100 kg läskipersettäni ylös yhtään mistään. Ja noina kertoina musta tuntuu, ettei se edes haluaisi mun liikkuvan - tai laihtuvan - etten mä pääsisi sitä parempaan kuntoon.
Mutta oikeasti. Mä painan 50 kiloa. Joka kerta peilin ohi kulkiessani mä mietin, olenko mä valas vai homo sapiens sapiens. Kyllä mä katson mun vatsaani ja toivon, että se olisi litteämpi. Mä vedän sitä sisään ja kun se palautuu ennalleen, mua ahdistaa vielä enemmän. Mutten mä voi sille mitään, että ihan sama mitä mä syön ja miten vähän, se pullottaa. Vaikka mä söisin vain yhden leivän, se on silti sellainen. Ja vaikka mä pyöräilen 15 km, se ei muutu. Mä en voi ruumiinrakenteelleni mitään, se ei ole mikään langanlaiha, enkä mä sitä tule luurangoksi koskaan saamaankaan. Mä olen yrittänyt. Yrittänyt, mutta tuloksetta. Ja jos minä välillä olenkin onnistunut laihtumaan, se ei kestä kauaa, ja kohta mä olen taas samassa kunnossa, koska niin se vain menee. Mulla kesti jonkin aikaa hyväksyä se. Mutta opettelin elämään sen kanssa. Mä vain en ole missään ylitimmissä kunnossa, eikä minun tarvitse. Mutta jos se vaivaa muita enemmän kuin mua itseäni, niin kyllä se alkaa salakavalasti vaivata minuakin.
Mä rupean miettimään, olenko mä todella pullero. Onko Saijalla jotain aihetta vitsailla mun liikkumisestani? Pitäisikö mun liikkua enemmän? Käydä salilla ja yrittää laihduttaa? Kiinteytyä. Lopettaa satunnaisdonitsien syöminen ja vähitellen kaiken muunkin. Jotta mä saisin pyykkilautavatsan eikä mun tarvitsisi kuunnella asiattomia kommentteja.
Mutta mitä mä pyykkilautavatsalla? Esittelisin sitä ylpeänä muille? Että näin tämän eteen saatanasti vaivaa, mutta mitä mä tällä oikeastaan teen? Linkittelen kuvia ja esittelisin sitä, jotta tuntisin olevani jotain. Koska enhän mä siitä muuten mitään hyödy, jos kukaan ei näe sitä. Kaiken a ja o kun on tehdä muille tietoiseksi, että mä olen näin piukassa kunnossa, koska kyllähän mä sen itse jo tiedän, mutta jos muut eivät näe, niin eivät ne voi mua ihaillakaan. Tai kadehtia. Muut kokevat alemmuutta ja olenhan mä vähän sit niitä parempi, kun mä olen tehnyt töitä litteän vatsan eteen ja muut ei. Että mä olen niitä vähän ylempänä, koska mä käy 5 krt viikossa salilla, eikä ne pystyneet siihen mihin mä. Kärsikää, muut.
Kyllähän se pistää miettimään, kun tulee jatkuvasti muistutetuksi siitä, miten mun kroppa ei riitä muille - ei ole sitä mitä heidän; treenattu, multikiinteä ja sitä, mitä kuntosalien mainoksissa mainostetaan. Mutta mitä mä sillä tekisin? Olisinko mä onnellisempi joutuessani laskemaan poltettuja kaloreita ja vahtimaan syömisiäni? En mä halua sellaista elämää. Mä olen jo kerran valinnut sen, joka sallii syömisen ilman omantunnontuskia tai pakkoa kuluttaa kaikki syömäni.
Jos mä en treenaa kolmea kertaa viikossa tai päivässä, keneltä se on pois? Mä olen ihan tavallisen kokoinen, enkä mä aiheuta valtiolle rahamenoja ylipainoisuudellani, koska mä en sitä ole. Miksi mulle sitten jatkuvasti vihjaillaan jotain muuta? Jos mun painoni/vartaloni ei häiritse mua, niin mä en halua, että siitä tehdään mitään ongelmaa tai yleisen pilkan kohdetta. Mä olin ihan tyytyväinen itseeni ennen kuin mua alettiin käännyttää omaa vartaloani vastaan. Mä en miettinyt syömieni ja kuluttamieni kalorien välistä yhtälöä ennen kuin mulle alettiin tuputtaa mielikuvaa, että sitä miettimällä mä näyttäisin paremmalta. Kauniimmalta ja haluttavammalta. Että niin kuin minussa olisi ennen ja nyt jotain vikaa.Että mä olisin jotenkin vääränlainen. Ja tämä on ihan hullua, koska mä olen kaukana lihavasta - mutta kyllä mä olen pikkuhiljaa alkanut ajatella muuta, koska mua on siihen niin pitkään käännytetty. Kyllä mä olen vähitellen alkanut uskoa, etten mä riitä, ja että mun pitäisi tehdä vartalolleni jotain. Mä olen alkanut tuijottaa vatsanseutuani entistä tarkemmin ja miettinyt, olenko mä tosiaan vähän pullukka. Enkä mä pääse näistä mielikuvista ihan heti eroon, jos mulle koko ajan piiloirvaillaan siitä, miltä mä näytän.
Mutta irvailijoita ovat vain ne, jotka itse kokevat olevansa paremmassa kunnossa, paremman näköisiä. Jos mä sanon Saijalle olevani lihava, hän kyllä vetää siihen feikit 'no etsä todellakaan mikään läski oo':t, mutta samaan aikaan hän ei kuitenkaan itse haluaisi olla samannäköinen kuin minä. Hän ei haluaisi vartaloani, mutta väittää kuitenkin minulle ristiriitaisesti, ettei vartalossani (muka) ole mitään vikaa.
Ne, jotka ovat minua isokokoisempia, miettisivät varmaan, että 'toihan on just laiha.' Ettei tolla ole mitään syytä laihduttaa. Mutta tästä päästäänkin siihen, ettei toisten silmissä näytä samalta kuin omissa. Joillekin minä olen lihava, joillekin laiha. Toisille olen normaali ja toiset huolestuisivat, jos tietäisivät, millaisena minä itseni näen. Mutta niin ulkonäköpaineet syntyvät; aluksi jonkun ulkopuolisen tekijän saattelemana; oli se sitten ystävä, mainos tai ilkeä kommentti, jokin tekijä saa ne ajatukset liikkelle. Tiettyihin tekijöihin yhdistettynä siitä voi kehkeytyä loukku, josta ei lopullisesti pääse eroon koko elinikänään. Jos vain selviää sinne asti.
Mua inhottaa tällainen Saijan kaltaisten henkilöiden kapeakatseisuus. Kun ei ajatella kuin itseä, kehutaan ja hehkutetaan aina itseä ja kohdellaan muita alempiarvoisina. Ei tajuta, että näillä teoilla on seuraukset - tai kenties tajutaan, mikä on vielä huolestuttavampaa. Ollaan tahallisesti törkeitä toisille ja poljetaan heidän itsetuntoaan ja ulkonäköään tai mitä milloinkin vähättelyn kohteena on, jotta heidän oma itsetuntonsa paranisi. Ei ajatella, että joku toinen voi todella loukkantua tai että 'onpa toi nainen läski/onneks mulla ei oo noinen levee perse' -kommentit tuntemattomistakaan voivat jäädä jonkun mieleen pitkäksi aikaa. Että se kaveri, jolle tollainen kommentti jostain random naisesta sanotaan, alkaa ehkä miettimään, että onko sillä itselläänkin tollainen perse ja että onko hänenkin takalistossaan sitten jotain vikaa.
Vaikka se kaveri/mollattu henkilö esittäisi, ettei olisi kuullut tai ottanut "vitsiä" tosissaan, tämä rupeaa kyllä varmasti jatkossa kiinnittämään enemmän huomiota siihen, mitä kommentti koski. Jos jostain asiasta huomautetaan, niin kyllä sitten alkaa helposti uskomaan, että huomautukseen olisi jokin syy. Kyllä siinä alkaa miettimään, miksi huomautuksen tai "vitsinkään" kohde oli juuri perse, eikä vaikkapa mun kyynerpäät. Kyllä siinä takalistossa on sitten jotain vikaa oltava, kun se kerran vedettiin juttuun mukaan.
Jos tällaisia kommentteja ei heitettäisi, ei edes läpällä, niin ei tulisi mieleenkään alkaa ajatella, että mun takapuolessani olisi jotain vikaa. Mutta sitten kun joku itsekeskeinen tampio paukauttaa, että 'no ei sulla ehkä mikään maailman pienin perse oo mut sähän oot vaan....muodokas', niin on varmaa, mikä ruumiinosa on tarkassa syynissä tämän jälkeen.
Ei kukaan itsekseen vain päätä olevansa lihava tai ruma. Siihen on aina taustasyynä jokin herja/vertaus tai heitetty "läppä", joka on jäänyt mieleen muhimaan. Ja kun sattuu se vähemmän timmi tai täydellisen hiusten ja hyvän fiiliksen päivä, niin kaikki tällaiset kommentit kyllä palaavat tahtomattakin mieleen. Ja kun on kerran iskostanut sen ajatuksen; olen ruma tai läski tai tyhmä, se ei häviä ikinä. Voi olla että se unohtuu pitkäksikin ajaksi. Hyvinä päivinä sitä ei ajattele välttämättä ollenkaan; "muodokasta" takamustaan tai lättänää tukkaa, mutta tietyt asiat voivat laukaista sen pintaan; epävarmat tilanteet tai jonkun halveksiva tai alentava katse. Jos tällaiset hetket toistuvat usein, alkaa vähitellen etsimään lisää vikoja itsestään ja uskoo muiden havaitsevan samat viat. Kyllä mäkin olen löytänyt itsestäni asioita, joihin mä en aikaisemmin kiinnittänyt mitään huomiota; onkohan mun hampaat vähän kellertävät ja mun silmät on aika kaukana toisistaan. Asioita, jotka palaavat mieleen silloin, kun kaikki muukin menee vituralleen.
Ja kaiken tämän takia mä en vain voi käsittää, miksi nuoret naiset ja tytöt mulkoilevat toisiaan niin pahasti - tuttuja ja tuntemattomia. Koska jokaisella tarkoituksellisen pahalla/alentavalla tai arvostelevalla mulkaisulla, jonka sinä omaa klyyvariasi pitkin muihin osoitat, voit saada aikaan jotain, mitä katseen kohde ei välttämättä enää koskaan voi unohtaa.
Minä en ainakaan koskaan usko olevani niin ylivoimaisen suvereeni ja kaunein ja suosituin ja jumalallisin ihmisilmentymä, että minulla olisi varaa katsella ketään nenänvarttani pitkin. Eikä minulla olisi siihen aihettakaan, sillä eiväthän ketkään ole minulle mitään tehneet.
T. Eräs nuori naikkonen, jota toiset vastaavanlaiset hyvin usein ihmeen katkerina mulkoilevat.
Eikä ' se on vaan epävarma itsestään' ole mikään hyväksyttävä selitys tuollaiselle käytökselle. Minä en ainakaan anna paskamaisen arvostelevia tai ylimielisiä kommentteja, katseita tai käytöstä "anteeksi" vain sen takia, että kyseinen henkilö on "itsestään epävarma." Ei se ole mikään syy mulkoilla muita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti