Nyt mä sitten tein sen. Laitoin paperit amk-hakuun ja toivon, ettö Elämä Numero 3, jospa sä oisit vähän kivempi kuin tää kakkonen. Sitä, minne mä hain, en uskalla vielä kertoa, mutta sen verran sanottakoon, että minnekään umpikuivaan paperinpyörittelyyn mua ei enää saa!
Ja koska mä tiedän, että moni muukin on varmaan tälläkin hetkellä saman ongelman parissa, joita oma työ/koulutusala ei kiinnosta, voin sanoa kaikille heille, että kyllä vaihtamalla paranee! Ei kukaan jaksa (hyvälläkään palkalla) työskennellä tehokkaasti ja toimivasti ja tarmokkaasti ja mitä meiltä nyt ikinä vaaditaankaan, jos annetut tehtävät ovat suoraan sieltä ihmiskehon osa-alueelta, jonne aurinko harvemmin paistaa. Ja vaikka siitä duunista saisikin ihan ok tai jopa jepajepajee-palkkaa, niin ei sitä jaksa se erkkikään tehdä, jos se ei motivoi. Ja kun ei motivoi niin pakkopullaksi ja -puuroksihan se sitten menee. Ja mä olen kokenut tämän sekä Elämä 1:ssä että 2:ssa. Ja nyt päätin sitten, että en mä ainakaan mitään häviä, jos viimein kuuntelisin itseäni ja vaihtaisin johonkin, mikä mua oikeasti kiinnostaa.
Koska kun mä ensimmäisen kerran jouduin suurten kysymysten ääreen, mä olin vielä pikkuipana, jonka mami ja dädi helposti puhuivat ympäri alalle, jota mä vähän epäröin. Mutta tottakai mä uskoin naiivina 19-v tyllerönä, että kyllähän mitä tahansa paskaa kantaa ja tekee sen 4000€:n eteen, jonka mä sitten valmistuttuani kuukaudessa nettoan. Ja voi helvetin kuustoista ja kaikki muut numerot, kuinka väärässä mä olinkaan. No, eihän se mennyt niin kuin elokuvissa. Ei se ala kiinnostanut mua juuri yhtään, minkä mä huomasin kyllä hyvin nopeasti, mutta koska mä olin päässyt sinne, niin eihän se tullut kuuloonkaan, että mä oisin sanonut itseni irti koulusta, jonka käymällä mä nettoaisin vielä jonain päivänä tähtitieteellisiä summia. Ja tota puppua mun ei olisi kyllä koskaan pitänyt uskoa. On meinaan neljä tonnia hyvin kaukana tällä likalla.
No, koska luovuttaminen ei tullut kyseeseen, mä yritin rämpiä läpi. Hermothan siinä meni, mutta en mä sitä jaksanut. Sain töitä vähän entistä koulutusalaani sivuavasta paikasta ja siellähän sitä ollaan edelleen. Mutta suurin ongelma kun on, ettei tämäkään kiinnosta mua tipan vertaa - ja on se kohuttu neljä tonniakin helvetin kaukana. Eikä sillä, että raha mua motivoisi, mutta vähän vikaan on tän alan markkinointipuheet menneet, jos opiskelijoita houkutellaan loistoliksoilla, jota ei koskaan tule.
Ja koska mä en aio homehtua erääseen harmaaseen konttoriin eräässä hyvin harmaassa kaupungissa, niin mä päätin toimia. Vaikka luovuttaminen ja irti päästäminen on aina hyvin vaikeaa, on turha valittaa yhtään mistään, jos voisi itse vaikuttaa asioihin. Ja mähän voin. Ja minähän aion. Joten niin jää harmaa elämä taakse, ja mä aion (ainakin yrittää) suunnata kohti uusia kuvioita - niitä kuvioita, joita kohti mun olisi jo aiemmin pitänyt mennä. Koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta mitä myöhemmäs tätä lykkää, sen vaikeammaksi se vielä tulee.
Mutta koskaanhan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Voi olla, että mä vielä itse päädyn sinne Alepan kassalle (sitä yhtään väheksymättä) tai että mä en pääse hakemaani koulutusohjelmaan koskaan ja harmaannun nykyisessä työssäni täysin - tai että mä pääsen sinne, minne olen hakenutkin, mutta loppua ei kukaan voi tietää.
Mutta jossittelua ja kuvitelmia tärkeämpää on yrittää. Jos ei koskaan edes yritä - mitä silloin on edes mahdollista saavuttaa? Kaikkiin asioihin voi vaikuttaa - tavalla tai toisella. Ei ole ihan pötypuhetta, että unelmien eteen on tehtävä töitä. Mutta se, millaisia töitä nämä ovat, on ihan itsestä kiinni. Minä itse uskon siihen, että jokainen itse määrää sen mihin päätyy, vaikka onhan parit muuttujat aina otettava huomioon. Mutta se, että murisee ja marisee tilanteestaan loputtomiin, ei koskaan johda sen muuttumiseen. Siihen johtaa vain se, että sä itse tajuat tilanteesi ja yrität tehdä sille jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti