Mä olen ollut yllättävän positiivinen eron jälkeen. Tai niin mun kaverini ainakin asian tänään ilmaisi. Se ihmetteli, etten mä ole itkenyt kertaakaan (ja silloin mä tajusin itsekin etten oikeasti ollut, en edes iltaisin pimeässä tai nukkumaan mennessä, en kertaakaan, wuhu!) tai etten mä ollut alakuloinen tai masentuneen oloinen. Se melkein lipsautti loppuun: "niin kuin aina ennen" mutta mä tiedän suhtautuneeni asioihin eri lailla silloin ennen. Ehkä nyt mä en enää jaksa vollottaa ja jossitella, koska mä tiesin jo alussa, että jotain tällaista todennäköisesti tulisi käymään, kun kesä etenee ja muutot tulevat ajankohtaisemmiksi. Mä olin varautunut. Siksi se ei satuttanut enää yhtä paljoa. Ei yllättänyt niin kovin. Kuten viimeksi.
Mutta mä olen luvannut sille, muille - ja ennen kaikkea itselleni, että mä jatkan elämääni. Ja sen mä olen tehnyt. Mä en ole enää aivan niin heikko kuin joskus. Nykyään mä olen vahvempi. I'm a fighter. Koska nämä ihmiset ovat tehneet minusta sellaisen. Ja viimein, kaikkien niiden typerysten ja "mä soitan sulle huomenna" -valehtelijoiden jälkeen mä uskon selviäväni aina. Mä uskon parempiin aikoihin, ja siihen, että joskus joku vielä soittaa mulle silloin kuin lupaa.
Joskus asiat vain loppuvat näin. Ja vähitellen, hyvin hiljalleen, mä olen oppinut elämään sen kanssa. Kaikkeen ei aina löydy järkevää syytä. Siihen ei aina löydy kolmea hyvää syytä, miksei se soittanutkaan tai miksi meille kävi näin. Joskus niin vain käy - ja sen voi joko hyväksyä tai antaa häiritä elämää pitkän aikaa. Ja tästä lähtien mä aion aina valita näistä sen ensimmäisen vaihtoehdon.
Lupaan itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti