ikuinen playeri

Tällä hetkellä mun tekisi mieli päästää ilmoille kaikki rumat sanat ja huutaa.

Tottakai mä tiesin, ettei tämä hyvä fiilis voi jatkua, eikä koskaan jatkukaan, ikuisesti, mutta se tapa, joka sen tällä kertaa pilasi oli kyllä pahin ikinä.

Eilispäivänä meikäläiselle nimittäin selvisi totuus siitä, mitä mies koko niin sanotun suhteemme aikana oli puuhastellut selkäni takana. Ja niitä other womeneita sitten riittikin... mä en vaan voi uskoa sitä. Että koko sen ajan, jonka se olevinaan oli omistanut mulle, se kuitenkin suunnitteli matkoja ja reissuja ja kuvioita toisen kanssa. Ajatteli sitä, tai niitä, ja piti mua vain jonain hauskanpitona kunhan pääsisi niiden tykö.

Ja tällä hetkellä, mä olen toki vihainen, mutta eniten mua ällöttää tollainen touhu. Ihan jo sen takia, että mä en tiedä, onko se pyöritellyt niitä muijia vuoteessaan jo silloin kun mä olin kuvioissa vai vasta kun meidän juttu alkoi hiipumaan, mutta eniten mua ällöttää se ihminen. Se ei ole enää mikään 20-v jantteri. Se on 30v perheellinen mies, joka yrittää leikkiä 20-vuotiasta. Mutta sen iässä ja asemassa sen pitäisi ottaa vähän vakavammin, ihan jo penskansa takia. Se nyt oli alusta asti selvää, että sen lapsi tässä kuviossa on kärsinyt eniten, kun isä vain leikkii olevansa edelleen parikymppinen, vaikka totuus on, että se ikä sillä miehellä jäi taakse jo vuosikymmen sitten.

Nyt, tällä hetkellä, tuo sama +30v mies kuitenkin luulee edelleen olevansa kuin 22-v. Se kuluttaa viikonloput viihteellä, vaihtelee naistakin ilmeisesti yhtä lennokkaasti kuin kaupunkia, mutta vasta nyt mä tajuan, että kaikella tolla touhulla se laiminlyö lapsensa ihan 100-0. Ja mä luulin, että se olisi viimein saanut elämänsä vakiintuneemmaksi; niin se ainakin uskotteli, ei muka etsinyt enää mitään lyhytaikaisia suhteita, mutta sellaiseksi pari viikkoa kestävät jutut minun mielestäni laskettaisiin. Joskus kauan sitten mä sanoin sille kerran, että sen tytär tarvitsee sitä kaikkein eniten. Siihen se vain kohautti harteitaan. Ja silloin mä tajusin, ettei se ottanut tosissaan edes sitä kaikkein tärkeintä: omaa lastaan.

Ja nyt, kaiken tuon jälkeen, miehen käytös vain ällöttää mua. Mä en todellakaan tarkoita, että kaikkien kolmekymppisten pitäisi elää tylsää elämää, mutta sitä mä tarkoitan, että vastuu teoistaan on aina kannettava. Pidettävä huolta omasta lapsesta. Ja muutettava omaa elämäntyyliään, jos näkee että lapsi kärsii. Ja sitähän se oli. Ja tajuttava ennen kaikkea, että kaikella sillä paskalla on vaikutusta myös siihen pieneen ihmiseen, josta jonain päivänä varmaan tulisi ihan samanlainen kuin musta. Helposti höynäytettävä, liian hyväuskoinen ja hellyydenkipeä naikkonen, joka ei tajua juosta karkuun edellä mainittujen miesten kohdalla.

Mutta eihän se minua kuunnellut. Mä olin kuin olinkin sille vain yksi pelinappula koko sen elämänmittaisessa pelissä. Mua se siirteli ja liikutteli mielensä mukaan, aina silloin kun siltä tuntui. Mä olin sille vain joku tämän kesän kestävä huvitus, mutta ehkä mä saan syyttää siitä itseäni. Mun olisi pitänyt juosta viimeistään silloin kun se kertoi olevansa mua vuosia vanhempi.

Mutta se, miksen mä koskaan juossut johtui mun hyväuskoisuudestani. Mä halusin tietysti uskoa, että kaikki se tusinapaska, jota se mulle muka-leperteli, oli totta. Mutta jälleen kerran mä päädyn sunnuntaiaamun taksijonoon itku silmässä ja miettien, miksi mä annoin taas kohdella itseäni näin.
Ja joka kerta mä tajuan samat syyt. Joka kerta mä vakuutan, että tämä oli viimeinen kerta kun näin käy. Tällä kertaa mä vakuutan itselleni, että tämä on viimeinen kerta kun sekaannun, tai annan 30-v idioottien sekaantua minuun.

Mä laitoin sille kauniin viestin. Kirjoitin sille kirjeen sen kotiosoitteeseen.
Se oli lyhyt ja hyvä viesti, jossa mä mitä ystävällisemmin pyysin sitä lopettamaan pelleilyn, kantaman vastuun teoistaan ja ennen kaikkea laittamaan elämänsä asiat tärkeysjärjestykseen ja omistautumaan niille asioille, jotka sitä eniten kaipaavat.

Sen jälkeen mä istuin taksissa miltei hymyillen. Mä olin nimittäin melkein 10%:sti varma, että se miettisi mitä sanoin. Muuttaisi elämäntyyliään perheenisällisempään suuntaan ja lopettaisi 20-v naikkosten vikittelyn. Ja huolimatta siitä, mä tiesin, että se tuskin ajattelisi kuitenkaan liiemmin mun sanoja, vaan pitäisi sitä lähinnä dumpatun katkerana jorinana, mä tiesin olevani ensimmäinen kaikista niistä sen naisista, joka ei vain kiltsti niellyt kohtaloaan. Mä sanoin vastaan. Mä en ollutkaan niin tyhmä kuin se oli luullut.

Ja jonain päivänä, mä tiedän, se palaa siihen viestiin. Se miettii, että olisi pitänyt tehdä niin. Kun sen lapsi on isompi, se tajuaa elämäntyylinsä seuraukset, ja silloin, mä toivon, sitä kaduttaa.
Ja se saa minut hymyilemään taksissa. Miltei.