haikeus vaikeus

Joinain päivinä, useimmiten näinä jättämisen jälkeisinä, mulle tulee olo, että teinkö mä ihan tyhmästi, kun päätin lähteä täältä pois. Minä rupean miettimään, olisivatko asiat eri lailla (no tietysti olisivat) jos mä olisinkin päättänyt jäädä tänne. Eräänä iltana kaupassa mä en voinut olla miettimättä kävelisinkö mä täällä mieheni kanssa, jos olisin valinnut toisin. Ja sitten muhun iski haikeus.

Kaikki mun viimeaikaiset suhteeni ovat enemmän tai vähemmän suorasti päättyneet siihen, että olen lähdössä pois. Onhan se ihan ymmärrettävää, että ne loppuvat nyt, koska eihän niistä tulisi mitään, kaukosuhteista, mutta pistää miettimään, olisiko niistä voinut kehittyä jotain hienoa, jos minä vain olisin jäänyt. Varsinkin yksi tapaus jää vaivaamaan mieltäni. Hän oli niin ihana ja kultainen, aina siihen asti, kunnes minä jouduin kertomaan. Mä muutan ----.. Siihen se tietty että miksi?? Johon minä selitin jotain epämääräistä uudesta elämästä, alasta ja kaikesta. Sitten se kysyi sen kysymyksen, joka sai mut miettimään. Mutta mikset sä voi tehdä sitä täällä? 

Ja sen jälkeen, sen tyypin jälkeen, mä olen todella miettinyt, olisiko mun sittenkin vain kannattanut jäädä tänne. Vaikka mun elämäni aiemmin on ollut täällä kurjaa ja ajoittain jopa paskaa, niin kyllähän mä olisin voinut asua täällä, jos mulla olisi ollut se (mies)? Kyllä mä olisin voinut jatkaa siinä työpaikassa ja asunnossa, jos mulla olisi ollut hänet. Mutta silloin kun mä tein näitä päätöksiä, eräs tämän kaupungin miehistä oli juuri ilman mitään kunnon syytä dumpannut minut, ja mä olin miettinyt maisemanvaihdosta jo ensimmäisestä dumppauksesta asti, eikä mulla silloin ollut mitään mikä olisi saanut minut jäämään. Jos minä silloin, muutama kuukausi taaksepäin, olisin tavannut hänet.. No, asiat todennäköisesti olisivat erilailla. Mutta nyt minun ei auta kuin uskoa tekemääni ratkaisuun ja muistella niitä hetkiä, jolloin todellakin kiitin itseäni siitä, että päätin lähteä täältä pois.

Ja minä uskon, että jos minä en lähde nyt, en pääse täältä ikinä pois. Mitä kauemmin lykkään ja odottelen, sitä vaikeampi on ottaa ratkaiseva askel. Nyt se on otettu ja enää ei pitäisi jossitella. Sen sanat jäivät kuitenkin pyörimään mieleen. Olisinko mä voinut tehdä sen kaiken täällä?
Entä jos mun ei olisikaan tarvinnut vaihtaa maisemaa? Hylätä tätä kaikkea; työtä (josta mä olen valittanut päivästä 1 alkaen), kavereita (jotka ilmaisivat näkemis- ja tapaamishalunsa vasta kun olen jo lähdössä eivätkä koskaan sitä ennen) ja puolituntemattomia miehiä, joista olisi voinut kehkeytyä jotain.

Mutta 1) työ jossa olin, oli vain varasuunnitelma sille, kun alunperin lopetin ensimmäiset opintoni lyhyeen huomattuani ettei laskentatoimi ja liibalaaba ollutkaan ihan minun juttuni
2) kaverini tuntuivat tajuavan olemassaoloni vasta nyt eivätkä kertaakaan sinä aikana, jona heitä olisin oikeasti kaivannut esim. vuosi sitten. Nyt kaikki kyllä kohisevat ja nyyhkivät kun suuntaan pois, mutta ei kukaan ottanut yhteyttä ennen tietoa muutostani.
3) Miehiä tulee - miehiä menee.

Minä olen vakuuttanut itselleni jo niin monta kertaa, etten annan yhdenkään miehen muuttaa suunnitelmiani. Ja yleensä, vaikka vielä se tuntuu ajatuksena mahdottomalta, mä olen myöhemmin kiittänyt itseäni siitä, että pitäydyin alkuperäisessä suunnitelmassa. Ja muutenkin. Tämä on minun elämäni. Sen pitäisi mennä minun ehdoillani, eikä jonkun random villegallen, joka jätti minut sen jälkeen, kun en ollutkaan valmis piirtämään elämääni uudestaan hänen suunnitelmiensa ympärille.

Jossitelulla ei lopulta kuitenkaan voita mitään. Se vain estää elämisen nykyhetkessä, nauttimisen nyt tapahtuvista asioista ja mahdollisuuden uusille kuvioille.
Mun täytyy jaksaa uskoa siihen, että vielä mä tulen pitämään tekemääni päätöstä ainoana oikeana ratkaisuna. Ja henk.kohtaisesti mä haluan aina uskoa, että joka asialle on tarkoituksensa. Se, että mä lähden täältä, on vain hyvä asia, se johtaa vain hyviin asioihin, ja asioihin, joiden täytyy tapahtua.

En halua katua sitä, että mä en koskaan olisi yrittänyt.