Sellainen eilispäivä. Kaikki lähti liikkeelle mitä kliseisimmästä lauseesta mun ei ees pitäny juoda tänään mutta kun erittäin hyvä ystäväni ilmaantui ovelle viinakassin kanssa niin sittenhän sitä mentiin.
No, aivan liian suuri määrä shotteja ja mitä vahvempia drinkkejä yhdistettynä epäonnistuneeseen asioiden sovitteluyritykseen ajoivat mut tekemään jotain aika tyhmää.
Huomasin erään henkilön, jonka kanssa minulla oli ollut juttua jonkin aikaa sitten. Minä halusin selvittää sen kanssa pari asiaa ja olin menossa juttusille. Se huomasi mut, käänsi selkänsä ja kun mä puhuttelin sitä, sen ilmeestä paistoi inho. Se oli kuin äänetön mee pois ja mun sydän särkyi. Ainoa mitä se sai sanotuksi oli mulla on nyt kiire - ja ymmärsihän sen, olihan sillä joku uusi vosu siinä tiskillä odottamassa.
Ja minä kun olisin vain halunnut sopia. Sanoa etten muista pahalla tai voitaisi moikata kun törmätään. Mä en olisi vongannut sitä takaisin, mä olisin ihan oikeasti tahtonut vain jutella. Korjata auki jääneet haavat ja sen jälkeen jatkaa paremmin mielin eteenpäin. Mutta ei. Se ei edes halunnut tietää, mitä asiaa mulla oli. Se ei edes antanut mulle mahdollisuutta. Se vain katsoi minua niin halveksuvasti ja inhoten, ettei mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa itkeä. Holtittomasti. Julkisesti. Hupsis.
No, hysteerisyys ei kuitenkaan alkanut vielä tiskillä. Minä olin kyllä erittäin murtunut sen jälkeen. Sitten eräs tuttu jätkäni tuli kysymään, sainko asiat hoidetuksi, me menimme sivumpaan juttelemaan ja siitähän se sitten lähti. Kun joku kysyi aidosti kiinnostuneena, mitä mulle oli tapahtunut. Kun joku oikeasti välitti, niin mun itkuhanat ei ihan heti sulkeutuneet.
No, sen verran kovaa ämmää minussa oli vielä jäljellä, että jaksoin raahautua mäkkiin kyseisen herrashenkilön kanssa ennen kuin kunnon hysteria pääsi valloilleen. Baarissa mun silmäkulmat korkeintaan kostuivat, mutta heti ulko-ovelta mäkkiin mä olin ihan kanttuvei.
Onnekseni porukka oli kuitenkin suhteellisen sekavaa sakkia kyseisessä hampurilaispaikassa joten kukaan ei liiemmin tajunnut mitään. Ne korkeintaan luulivat mun olevan hyvin humalassa (½ totta) tai itkevän humalan seurauksena (½ totta) tai muuten vain mun näyttävän saatanan väsyneeltä (totta sekin).
Siinä mäkkärissä mä sitten avauduin kaikesta mahdollisesta; jättävistä miehistä, kyllästymisestä, kavereista.... Ja se kuunteli. Jälkeenpäin mietittynä mua ei edes kaduta, että avauduin asioistani jollekin puolirandomille, koska joskus sen kaiken oli pakko tulla ulos. Se, että Ville (henkilö, jonka kanssa yritin selvittää välit) ei edes antanut mulle mahdollisuutta jutella vain sattui jäävuoren huipuksi. Mun elämässäni oli tapahtunut lyhyen ajan sisällä niin paljon sellaisia asioita, jotka minä vain olin padonnut sisälleni. Ja ajan kysymyshän se oli, milloin nuo padot sortuisivat.
Minä olin vain niin kyllästynyt siihen, ettei kukaan välitä. Nyt tuntuu kuitenkin helpommalta, koska olen saanut sen kaiken sanottua. Mun ei enää tarvitse padota sitä sisälleni. Kylmän ämmän imago pysynee mutta yhden tärkeän asian mä opin taas.
Tuttuni: - Mut minkä ihmeen takia sä annat jonkun Valtteri Virtasen (nimi muutettu) vaikuttaa sun elämään? Mitä väliä jollain Valtterilla on?? Mitä sä oikeesti enää välität siitä mitä joku Ville sano tai sen kanssa tapahtu vuos sitten? Sun pitää jatkaa elämää.
Minä: - ....nii-in.
Mun pitäisi oppia olemaan ajattelematta vanhoja asioita. Se on välillä vain niin älyttömän vaikeaa, kun vanhat asiat ja valtterivirtaset kävelevät aina joka kulmassa vastaan ja saavat minut ajattelemaan asioita, jotka ilmeisesti vain minä haluaisin selvittää.
Ja tänä aamuna, minä kiitin itseäni päätöksestä lähteä pois. Niin kauan kuin niiden ihmisten näkeminen muistuttaa mua niiden tekemistä asioista, mä en vain voi unohtaa. Mutta uudessa kaupungissa kaikki olisi toisin. Mä voisin alunperinkin koittaa vältellä ihmisiä, joiden takia mä vollotan kuin viisivuotias mäkkärissä puoli 2 lauantaiyönä. No, miespuolinen tuttuni luultavasti pitää minua hieman hulluna, mutta toisaalta, se lienee pieni hinta siitä, että kaikki huonot asiat viimeisten kahden vuoden ajalta tuli viimein käsiteltyä. Ja minä tiedän, että kun kerran olen murtunut kunnolla, se ei tapahdu toiste - tai no, niin, ei ainakaan samoista asioista..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti