Like you're high
Like you do it
Like you try
Like you do it
Lïke a women
You belong to me...
I belong to you...
Fire from my heart..
Burning just for you..
When you're far away
I'm in love with you
Feelings are so high
What can I do...
You belong to me...
I belong to you...
Fire from my heart..
Burning just for you..
When you're far away
I'm in love with you
Feelings are so high
What can I do...
_________
Kuulin pitkästä aikaa tänään tämän biisin. Se muistutti minua vuodesta 2009, jotenkin todella kaukaisista ajoista, vaikka oikeastaan siitä on vain neljä vuotta. 4. Kuulostaa sittenkin aika kaukaiselta. Mihin nämä kaikki vuodet oikein häviävät? Vastahan oli 2007! Mihin menivät 2010 ja 2012??
Jos minä yritän muistella elämääni neljä vuotta sitten...Mä olin paljon tyhmempi, naiivimpi, mutta niin kai me kaikki ajattelisimme olleemme. Vuonna 2017 minä varmaan kuuntelen Can't Hold Us:ia ja mietin että ei ristus miten tyhmä sitä on tullut oltua muutama vierähtänyt vuosi aiemmin.
Mutta yhden tärkeän asian minä tavallaan opin neljän vuoden takaisesta minästäni: huolettomuuden. Silloin minä jaksoin uskoa ja ennen kaikkea halusin uskoa pärjääväni, pystyväni mihin tahansa - ennen kaikkea itsenäiseen elämään. Ja vaikka asunnot, auto ja miehet ovat sittemmin vaihtuneet, jossain syvällä minussa oli kaiken aikaa tuo ajatus; se vain oli jäänyt kaiken kyynisyyden, katkeruuden ja pilalle menneiden asioiden taakse.
Tajusin olleeni liian kyyninen monia asioita kohtaan; kavereitani, töitä, perheenjäseniäni. Jos minä itse olin heitä kohtaan 'ei niin vastaanottavainen', miten minä sitten itse olisin voinut odottaa heiltä pyytteetöntä positiivisuutta ja kaikkea sitä, mitä heiltä olisin kaivannut? Toki minulla oli oikeasti syyni luopua tietyistä tekijöistä; niistä ihmisistä, jotka vain yrittivät hyötyä minusta, niistä, joiden näkeminen tuntui aina olevan vain vaikempaa ja vaikempaa, niistä jotka vain näkivät minua tunteakseen olonsa paremmaksi ja niistä, jotka iskivät puukon selkään aina tilaisuuden tullen ja toisinaan taas esittivät hymyilevää.
Kaikkien huonosti päättyneiden ihmissuhteiden jälkeen minä olen muuttunut kyyniseksi ja arvelevaksi myös niitä kohtaan, joita kohtaan ei olisi tarvinnut. Se vain jäi päälle, en tajunnut sitä ennen kuin nyt. Siihen tarvittiin kaikki ne pilalle menneet kakkukestit, juhlat, joihin kukaan ei koskaan tullut, monta jättävää miestä ja Innan Hot - mutta nyt minä sen tajuan.
Kaikesta huolimatta minulla on edelleen ympärillä mitä uskomattomampia ihmisiä. Joskus vain en ole osannut arvostaa heitä tavalla, jonka he olisivat ansainneet. Odotin heiltä liikaa, mikä lienee toisinaan ihan inhimillistä, mutta ei kukan voi muuttaa tehtyjä asioita tekemättömäksi. Olin niin pettynyt kaikkeen, ja kaikkiin, joten minä näin kaikki asiat, ja ihmiset, vain sellaisina osapuolina, jotka eivät kuitenkaan ikinä toimineet niin kuin olisin toivonut. Kaikki muut tuntuivat minusta niin tekopyhiltä; kaikki sanat; ooi vähänkö upee, oot niin nätti, se oli niin ihana. Kaikki teot tuntuivat minusta feikeiltä; halataan sitten, älä viitsi hymyillä noin.. Minä aloin vähitellen inhota kaikkea, mutta vain siksi, että oloni oli yksinkertaisesti niin paska.
Tiettyinä aikoina paskaan oloon oli "oikeutetut" syynsä. Oli oikeasti ihmisiä, jotka käyttivät hyväksi mun hyväuskoisuuttani, mutta en minä itsekään mikään pyhimys ollut. Kuitenkin se, että enemmän tai vähemmän suoraan purin kaiken pettymykseni niihin, joihin se oli aiheetonta, ei kuitenkaan koskaan ollut oikeutettua.
Jotenkin outoa, että minä havahdun tähän vasta nyt. Nyt kun minä olen jo lähtemässä. Minun olisi pitänyt tajuta jo aikaisemmin, miten hienoa porukkaa ympärilläni on. Vaikka heitä ei ole kovin monta, he ovat sitäkin aidompia ihmisiä. Mitä ihminen edes tekee 200 satunnaismoikkaajalla, jos tämä kuitenkin aina viettää aikansa niiden muutaman oikean, aidon, ystävän kanssa?
Ja, vaikka mä kuinka aiemmin uskottelinkin itselleni, joitakin heistä mä ehkä jään kaipaamaan sitten kun olen lähtenyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti