Mä sain "mieheni" viimein kiinni eilen vain saadakseni tietää, että se on nyt ohi. Toki mä olin ja aavistellutkin, ettei kaikki ole kunnossa. Me ei oltu nähty hetkeen ja se oli muuttunut erilaiseksi. Suhtautui asioihin erilailla.
Minä: - Missä sä oot?
Mies: - Oon Porissa.
Minä: - Aaa. Ootko tulossa millon takas?
Mies: - En tiiä..
*Hetken hiljaisuus*
Minä: - Mun on nyt pakko kysyä et mitä sä musta haluat...
Mies: - Ääh..
*se huokaisee ja kuulostaa tuskaiselta*
Mies: - Sä oot ihan älyttömän mukava tyttö- se aloittaa ja mä mietin että ei jeesus, mä en ole mikään 'tyttö', - Oikeesti musta meillä oli tosi kivaa mut ... sen ääni häviää ja mä nieleskelen. Ei. Ei eei. Miksi tässä käy taas näin?
Mies (kun mä en sano mitään): - Hei oikeesti, se pitää hetken tauon. -Sä oot ihan huippu likka, mut en mä tiiä. Sä muutat pois ja mä muutan pois niin.. niin.
Minä: - Mmm.
Sen kuulee puhelimessa, miten paskalta siitäkin tuntui. Mä aistin sen, että siitä oikeasti tuntui paskalta jättää mut näin, mutta minkäs teet. Mustakin tuntui paskalta, koska kaikki loppui näin, mutta minkäs teet.
Mies: - Jos me oltais tavattu vähän aiemmin niin asiat ois voinu mennä eri lailla.. mut tässä vaiheessa varmaan itekin tajuut et on pari muuttujaa...
Ja kyllähän mä tajusin. Mutta mun naiivissa päässä mä mietin silti, miksei se voinut muuttaa suunnitelmiaan mun takia tai tehdä musta osa sen suunnitelmaa.
Mutta kyllähän mä ymmärsin.
Mä olin koko ajan itsekin tiennyt, että tää tulisi loppumaan, ellei me muutettaisi suunnitelmiamme. Mutta mä en voinut. Mä olin jo lyönyt ne lukkoon edes ennen kuin tapasin hänet. Mä olisin voinut kuitenkin vielä tehdä tiettyjä muutoksia, mutta hänen lopulliset suunnitelmansa eivät sitten sopineetkaan niihin. Mä lähtisin etelään. Sekin oli miettinyt etelään tuloa, mistä mä olin tietty aikoinani riemastunut, mutta sitten se kuitenkin päätti suunnata pohjoiseen. Niin suuriin suunnitelman vaihdoksiin mä en kuitenkaan enää pystynyt, varsinkaan kun se ei enää tuntunut antavan mulle sellaista vastakaikua, jota mä muutosten tekemiseksi olisin tarvinnut. Mun täytyi kuunnella itseäni. Mä en voinut luopua kaikesta hänen takiaan. Vai olisiko mun pitänyt, mä mietin nyt. Olisiko asiat menneet erilailla, jos mä olisin alusta asti - .
Mutta sitten mä lopetin jossittelun. Ehkä meitä ei vain ollut tarkoitettu toisillemme. Niin kamalalta ja kirpaisevalta kuin se kuulostaakin.
Minä: - Niin..
Mies: - Mä olen pahoillani. Sä oot hyvä ja nätti tyttö..
Minä: - Mmmm...
Mies: - Voidaan me olla kavereita.. Jos tuut joskus tänne päin nii laita viesti...
Minä: - Mmm...hmm..
Mies: - Oikeesti...
Mä en enää pystynyt siihen. Puhumaan sen kanssa kaiken jälkeen. Kuuntelemaan sen puolikehuja, vaikka se oli juuri dumpannut mut pois.
Koko ajan se oli kohdellut mua kuin nukkea. Leikkinyt vähän aikaa, heittänyt pois, leikkinyt uudelleen ja kun siltä tuntui, heittänyt taas pois.
Ja nyt lopullisesti.
Tai toki me voitaisi olla kavereita. Mutta mä en pysty olemaan kaveri sellaisten miesten kanssa, joiden kanssa mun piti muuttaa Mallorcalle.
*pitkä hiljaisuus. Mä kuulen kuinka se hengittää ja se miettii, mitä sen pitäisi sanoa.*
Mies: - Ihan oikeesti.. Jos me oltais tavattu jossain muussa vaiheessa.. vaikka pari vuotta myöhemmin...
Minä: - Niin..
Olen samaa mieltä.
Mutta ei se siltikään tee tätä yhtään helpommaksi.
Mulla oli tunteita sitä kohtaan. Ja silläkin oli. Mutta se vain onnistui helpommin pääsemään niistä yli ja jatkamaan elämää.
Mies: - Voidaanhan me vielä nähdä joskus.. Mä tuun vuoden päästä käymään siellä päin varmasti kuitenkin niin voidaanhan me nähdä.. Eihän sitä ikinä tiedä. Se sanoo ja jättää pois lopusta "eihän sitä ikinä tiedä, vaikka me oltaisi yhä kummatkin sinkkuja ja .."
Minä: - Niin..
Mulla on tyhmä olo, koska en pysty sanomaan mitään järkevää.
Minä: - Lupaatko? Tuut käymään, vaikka meidän elämäntilanteet ois mitä.
Mies: - Joo. Tottakai. Ollaanhan me kavereita.
Minä: - Niin.
Niin se lupaa. Mutta mä tiedän, miten vuosi on pitkä aika ja siinä ajassa kaikki ehtii muuttua. Unohtua. Väljähtyä. Vuoden päästä meistä on kiusallista enää tavata, varsinkin jos toinen seurustelee. Mutta täysin kaikki ei koskaan voi unohtua. Mä en halua, että siitä tulee koskaan täysin somebody i used to know. Pohjimmiltaan se on kuitenkin oikeasti hyvä tyyppi. Ehkä me vain tapasimme väärään aikaan....ehkä.
Mies: - No... moikka.
Minä: - ..... moi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti