Omalla kohdallani olen ainakin huomannut, että toisinaan mitä ihmeellisimmän asiat saavat minut epäröimään. Vaikka olisin aiemmin vakuutellut ja uskotellut itselleni, että jokin asia on toteutettavissa, ja vaikka oikeasti haluaisin toteuttaa sen, sitten jotain tapahtuu. Useimmiten joku ihminen. Mahdollisesti myös joku sanavalinta tai ihan mitätön sivuseikka, mutta silti se on jo tapahtunut.
Tänä aamuna bussissa.
Klo 8.17 siinä liikenneympyrän jälkeisellä pysäkillä. Hieraisen silmiäni istuessani bussissa, sillä eräs (entinen) ala-asteaikainen kaverini astuu sisään. Hän? Hän, jonka kanssa hengasin päivät läpeensä joskus muinoin. Niin, Jyväskylässä; silloin kun kummankin ikä oli 7-11 ja uskoin ala-asteaikaisilla aivoillani, ettei mikään koskaan erottaisi meitä. Bestiksiä.
No, eihän Petra ollut mihinkään muuttunut, ja vissiin olin itsekin samankaltaisella naamalla liikkeellä mitä vielä 10-15 vuotta sittenkin. Ja eipä sillä, ettemme olisi ala-asteaikojen jälkeen nähneet. Jotenkin se kaveruus ja kuulumisten vaihto vain muuttui vähitellen siihen, että törmättiin pari kertaa kuussa - tai sittemmin vuodessa, bussissa. Ja silloin vielä Jyväskylässä. Niinpä ihmetys oli suuri, kun hän astuikin kyytiin Helsingissä (mitä se tekee täällä??? minun kaupungissa, aivoni kyselevät) ja vastaus on se semi ja aika tuttu: olin moikkaa yhtä kaveria, mikä puolestaan johti siihen vielä semimpään ja turvallisempaan aijaa okei ja niijoo.
No, koska liikenne täällä tunnetusti on mitä nopeinta ja sujuvinta, ehdittiin sitten istuakin pikku tovi ja luonnollisesti myös päästä vähän pintaa ja niitä kuuttatoista aijaa:ta syvemmälle. Hetken mielijohteesta jopa yllyin sanomaan muuttohaaveistani, mutta sitten kaduin sen sanomista. Petra katsoi minua mitään sanomatta, kunnes vinkaisi ilmoille väkinäisen oookei, vähän kiva:n ja mulla oli jo olo, ettei se ollut sen mielestä yhtään niin kiva idea. Sille mä olin ja olen kuitenkin aina se sama maaren, jonka se on tuntenut silloin 90-luvun lopusta 2000-luvun puolelle ja aina tähän päivään asti, ja jotenkin se tuntui järkyttyvän, kun mä esitinkin ilmoille asian, joka jollain tapaa erotti minut siitä mielikuvasta. Se oli jotain, mistä sillä ei ollut mitään hajua. Me ei oltu puhuttu aikoihin ja sitten minä varmaan olin muuttunut sen silmissä aivan täysin, mitä minä kyllä olenkin, mutta silti se jäi vaivaamaan mua, miten joku vanha ystävä ja nyttemmin puolituttu järkyttyi, kun minä kerroin mitä elämääni sitten oikeasti kuuluu.
Olihan se hieman outoa varmaan hänellekin; saada kuulla, että mun elämäni ja ajatukseni pyörivät nykyään ihan muissa ympyröissä, missä silloin, kun me joskus tunsimme. Onhan se aina myös karua huomata ja joutua tajuamaan, että tuntemasi ihmiset ovat muuttuneet, erityisesti ne, jotka joskus olivat kaikkein tärkeimpiä ja läheisimpiä. Totuus on kuitenkin, että ihmiset muuttuvat, ja ainakaan minä en, muiden iloksi tai suruksi, enää ole lähelläkään sitä tyttöä, joka joskus erästä jkl:n kaupunginosan ala-astetta takavuosina kävi. Se on harmillista, miten ihmiset ajautuvat erilleen sellaisen ystävyyden jälkeen, mutta meidän tilanteessamme, mitään kunnollista ystävyyttä ei ole ollut enää yli puoleen vuosikymmeneen. Silti mietin, miksi annoin jonkun niin, rumasti sanottuana, nykyiselle elämälleni vähäpätöisen mielipiteen vaikuttaa niin suuresti. Mitä väliä sillä on, mitä Petra minusta tai elämänvalinnoistani ajattelee? Enhän ole kuitenkaan ollut hänen kanssaan aikoihin edes missään tekemisissä, mutta silti tunnen pettäneeni koko ihmiskunnan odotukset, jos kerronkin heille, entisen elämäni väelle, siitä mitä minusta on tullut tai sittemin tulemassa.
Minä: "Mä oon ajatellut, että voisin varmaan pysyvästi muuttaa sinne."
Petra: "Aijaa.. Onks sulla joku mies siellä sit?"
Minä: (miettien sanoako suoraan) "No se on aika monimutkanen kuvio.."
Petra: "Voi luoja, älä vaan sano et se on joku huumediileri. Et kai sä mihinkää semmoseen oo sekaantunu.."
Riitti kumoamaan sen varmuuden, mitä omasta päätöksestäni olin aiemmin omannut. Yksikin epäluuloinen kommentti sai aikaan sen, että rupesin epäröimään, mutta nyt jälkikäteen ajateltuna mietin lähinnä, miksi annoin Petran sanoille edes niin paljoa painoarvoa. Ei se hänen elämäänsä enää vaikuta, mitä omallani teen ja paljonpa se on häntä tähänkään mennessä kiinnostanut. Kyydistä pois jäädessäni mutistiin kornit palataan ja rehellisesti sanottuna mietin, näenkö häntä enää ennen kuin jotain suurempaa tapahtuu.
Vastaus otsikkoon kello 22.18: ei.
Ja loppupeleissä, kävi miten kävi;
 |
| Kuvat: weheartit.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti