Olin jo edennyt varauksessa loppusuoralle, mutta viimeinen mahdollisuus peruuttaa sai minut tarttumaan siihen (taiko pikemminkin painamaan sitä cancel-nappia) vielä kun se oli mahdollista. Yritin tulla järkiini (tuloksetta) ja muistuttaa siitä, että minulla on opinnot ja työ kesäksi täällä. En voi nyt riskeerata ja ignorata niitä kaikkia vain siksi, että toistuvasti tunnen suunnatonta kaipuuta kauas pois. Pitänee sitten keskittää kaipuu Ricky Martinin tai Shakiran kuunteluun ja luukuttaa Rabiosaa 14:ttä kertaa peräkkäin ja aina yhtä antaumuksella.
En kuitenkaan voinut olla googlaamatta, mitä kaikkea ihanaa Guadalajarassa olisi ollut. Erääseen parhaista kavereistani olisi tietysti kanssa ollut ihanaa törmätä pitkästä aikaa, tai no meidän mittakaavallamme lyhyen ajan jälkeen; vastahan minä puoli vuotta sitten olin siellä.
Puoli vuotta?
½. 0,5 vuotta. 6 kuukautta ja tuntuu kuin kyseisestä ajasta olisi kulunut ikuisuus. Äärettömyys. Mihin aika nykyään vain häviää?
En olisi vuosi sitten edes osannut kuvitella joskus palaavani niihin ympyröihin ja ihmisten luo. Varsinkaan näin pian ja sellaisin seurauksin. Kun kerran olen käynyt, en enää halua lähteä pois.
| ∞ |
Moi! :) On pitänyt niin monesti jo kirjoittaa jotain,mutta aina se vain jää. Toi kun kerroit veljestäsi; ihanaa! :) Juuri tuollaisen veljen olen aina halunnut!! :D Mulla on vain siskoja eikä niistä saa sitä yksinkertaista tukea ja viileen rauhallista hyväksyntää kuin veljestä. Toki onhan siskotkin ihania,mutta... :)
VastaaPoistaKertoessasi matkahaaveistasi ja ajan kulusta pysähdyin taas itsekin huomaamaan että viimeisen vuoden olen mennyt todella täysiä. Ja täysin vailla päämäärää. Olen rakastunut,pettynyt,oppinut itsestä ja muista,muuttunut ja muuttanut itseäni sekä henkisesti että fyysisesti ja siis näin oikein ajatellen kaiken pitäisi olla oikeestaan tosi ok ja hyvin. Silti haikailen vain jotain aivan muuta. Sitä ihanaa ja onnellista elämää sen oikean kanssa. Tuntuu että joka viikko on vain selvitymistä kohti onnea. Vuosi sitten tapasin sen henkilön joka vei jalat alta. ( ja järjen :) ) Sen jälkeen en ole elänyt päivääkään. Olen vain odottanut.
Tänään tajusin että olen oikeestaan viimeiset neljä-viisi vuotta vain haaveillut muutosta pois täältä,uutta alkua ja ympäristöä. Kehityskeskusteluissa töissäni esimieheni kysyi miksen lähde ja toteuta itseäni. Naurahdin vain ja sanoin että enhän mä voi... Vai voinko? :) Miksen oikeestaan voisi... Olen vain aina ajatellut lähtöä tavallaan pakona arjesta ja todellisuudesta. En niinkään mahdollisuutena ja oikeana vaihtoehtona. :o :)
Voi että, kuulostaa niin tutulta! Oli kuin olisit vienyt sanat suustani, sillä jaan todellakin juuri kaikki nuo samat ajatukset. :) Lähteminen on vain niin vaikeaa, sillä jossain alitajunnassa piilee pieni osa pelkoa, ajatus siitä, että mitä sitten tapahtuu..
VastaaPoista