en gång till

Pääsiäinen. Joka kerta jonkun vuosittaisen erikoispäivän kohdalla (joulu, isän- ja äitienpäivät, juhannus, pääsiäinen yms.) pistää mietityttämään, miten nopeasti aika menee. Vastahan viime pääsiäinen oli. Viime joulusta tuntuu menneen vain hetki, mutta no, onhan tuostakin jo 4 kuukautta aikaa ja juhannus on enää kahden päässä, vaikka viime kesäkin tuntuu olleen vielä eilen.

Luonnollisesti pienenä lapsena aikakäsitys oli hieman eri; vuodet tuntuivat todella pitkiltä, mutta mitä sitten tapahtui? Vasta äskenhän olin se 14-v tyttö, joka vaihtoi koulua. Tuntuu kuin olisin vasta viime vuonna täyttänyt 18 tai valmistunut lukiosta. Mutta ei. Siitähän on aikaa jo pieni iäisyys ja jostain kumman syystä mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika vain tuntuu hurahtavan ja häviävän jonnekin.

Kun eräs sukulaisemme saa lakin tänä keväänä, ja alustava kutsu on jo saapunut kyseisiin karkeloihin, en voinut olla ajattelematta, mitä kaikkea itse olenkaan saavuttanut tuon päivän, valmistumisen jälkeen. (Lue: mitä kaikkea en ole saavuttanut.) Muistan ikuisesti, kuinka toivoa täynnä olin sinä vuonna, kun viimein pääsin eroon lukiosta. Koko lukioaika sinällään oli tuntunut loputtoman pitkältä ja viimeinen vuosi lähinnä oli mennyt sen odotteluun, että pääsisi elämässään eteenpäin; saisi todistuksen kouraan ja pääsisi maailmalle. Tai no, kuten sittemmin kävi, enhän minä mihinkään maailmalle lähtenyt, vaan itselleni aivan väärälle alalle, jota yritin jaksaa jonkin aikaa, kunnes kyllästyin, lopetin ja menin oikeisiin töihin. Se oli toki sinällään suuri shokki silloiselle minälleni (puhumattakaan kaikista niistä ihmisistä, jotka järkyttyivät kun vaihdoinkin yliopistomaailman täyspäivätyöhön), mutta kaikkeen sitä tottui. Itse työ ei ollut minulle mikään number one tai unelmieni täyttymys, mutta koin sen silti mielekkäämmäksi kuin alan, joka ei kiinnostanutkaan tai ollut sitä, miksi olin sitä luullut. Niin, ja tuota touhua jatkui viime kevääseen 2013, kunnes olin täysin varma siitä, ettei myöskään se hivenen akateeminen duunikaan ollut lopulta yhtään minun juttuni.

Toki siinä oli taustalla myös muita asioita, joiden kanssa olin paininut enemmän tai vähemmän aikaa, mutta kaikista varmuutta antavin tekijä oli se, että tiesin viimein, mitä halusin tehdä - mitä halusin minun elämältäni. Olin viimein tajunnut, että elämäni oli minun, ja minä olin se henkilö, joka oli sen kulusta ja suunnasta vastuussa. Minun elämäni ei ollut tarkoitettu miellyttämään vanhempiani, muita sukulaisiani, ex-pomoani tai ex-miestäni, vaan minua itseäni, vaikka sen tunnistaminen ja tunnustaminen olikin hieman hankalaa. Olin elänyt siinä muotissa, että olin syntynyt miellyttämään muita. Tekemään niitä asioita, jotka saisivat ihmiset ajattelemaan, että olin valinnut oikein; siten kuten he olisivat minun tilanteessani valinneet. Kaiken aikaa mietin kuitenkin, ettei niin voinut jatkua. Minun oli viimein aika ottaa ohjat käsiini, vaikka se sitten tarkoittikin järkyttyneinä äitejä ja pomoja ja vaikeuksia ihmissuhteiden (lue: miesten) kanssa, mutta kun päätin lähteä pois entisestä kaupungistani ja kaikista aikaisempaan elämääni liittyvistä asioista, tiesin, että se oli oikein.

Kun sitä alkaa miettimään, mielestäni lukiosta valmistuneet ovat liian nuoria tietämään, mitä oikeasti, siis ihan oikeasti elämältään haluavat. Moni toki saattaa tietääkin, mutta on myös monia, joiden päätöksiin vaikuttaa liikaa perheiden, poikaystävän tai kaverien painostus. Itsekin annoin näiden asioiden vaikuttaa omiin päätöksiini silloin liikaa, ja jos voisin nyt palata ajassa taaksepäin, jättäisin tuon vaiheen kokonaan välistä ja valitsisin toisin. Toki silloin ajatteli, että se poikaystävä tai äidin mielipide on maailman tärkein, mutta oikeastaan, miksi se olisin aina minä, joka joutuisi joustamaan muiden takia? Eikö se Henkka, 19v, olisi silloin voinut keskustella Turkuun muutosta, mutta ei, Henkka oli ehdoton siinä, että se oli joko Jyväskylä tai ei mitään. Niinpä sitä sitten piipitettiin hetki ja alettiin tsekkailla, mitä vaihtoehtoja Jyväskylässä sitten edes ylipäätään oli ja etsittiin niistä se vähiten ei-mielenkiintoisin.

Jos ihmiset oikeasti tekisivät juuri kuten he itse haluaisivat, säästyittäisiin turhalta säätämiseltä. Toki se on ikävää, että vastakkain ovat se kaukaisemman kaupungin mieluisin opiskelupaikka ja oma poikaystävä, mutta ei poikaystävältäkään ole oikein vaatia tekemään päätöksiä vain hänen suunnitelmiinsa pohjautuen. Lukioikäisenä sitä ei tietenkään tajunnut, että parisuhteessa kummankin osapuolen asiat pitäisi tasapuolisesti ottaa huomioon, mutta mitäs sitä ei silloin kultaisessa 18v-iässä olisi tehnyt oman raksupoksun vuoksi.

Kun henkat sitten joskus jäivät, myönsin kyllä suoraan itselleni, että olisin valinnut erilailla muuten. En kuitenkaan uskaltanut tehdä lopullista päätöstä elämäni suunnasta ennen kuin vasta viime keväänä, jolloin päätin, että oli toimittava nyt tai ei koskaan. Se ei toki ollut helppoa, koska jotkut ihmiset ristivät meidät koulutusalaavaihtaneet jollain tapaa epäonnistujiksi, mikä ei nykyään tietenkään ole missään määrin hyväksyttyä, olla epäonnistunut, mutta olen tyytyväinen, että tein sen päätöksen. Vaikka tosin paljastuikin, että tämäkin koulutus on täynnä puppua ja pumpulia ja kursseja, jotka saavat pyörittelemään silmiä ja miettimään, miten ihmeessä tämäkään liittyy millään lailla siihen alaan, jolle minun olisi tarkoitus työskennellä, mutta olen kuitenkin oikealla alalla, sen tiedän.

Vaikeinta on vain pitää motivaatio yllä, sillä en enää jaksaisi niitä hetkiä, joina tunnen taas vain tuhlaavani aikaani. Yritän ajatella positiivisesti, ja toisaalta, jos aika kuluu näin hujauksessa, niin seuraavat kaksi vuottakin menevät aivan samoin?? Harmi vaan, ettei kaikkein tylsistyttävimmällä kirjanpitokurssilla aivan tunnu siltä.