Jopa on ollut viikko. Mikään ei ole mennyt millään tapaa putkeen, ja muutenkin on sattunut useampi kuin yksi huono päivä tälle viikolle. Huono kuukausi. Vuosi.
Ehkä kannattavinta olisi suunnata nytkin nukkumaan, mutta ajattelin nyt ilmoitella jotain itsestäni, kun viime päivät olen ollut liian väsynyt edes kirjautumaan koneelle.
Tilannekatsaus huhtikuu 2012:
Työt jatkuu niin kuin ennenkin. Alan ehkä pikkuhiljaa olla kyllästynyt nykyiseen duunipaikkaani. Olen alipalkattu, eikä tässä duunissa mihinkään edetä, eikä palkkakaan paikkaa mitään. Ajattelin joskus jopa irtisanoutua pois koko firmasta - paloi käämit kyseiseen yritykseen ja siihen, että ex-mieheni oli samasta yrityksestä.. Jälkimmäisestä sittemmin päästy yli, olemme tietysti hyviä ystäviä eikä kukaan koskaan tajunnut, että meillä oli edes jotain juttua. Ei.. Ehei. Ei varsinkaan esimies ja puolet henkilöstöpuolelta.
Iho ja yleinen kunto on kaiketi paranemaan päin. Tosin en ole enää aikoihin pysynyt laskuissa, monesko lääkäri on menossa ja paljonko rahaa milloinkin mihinkin hoitokeinoihin on palanut. Olen jaksanut olla toiveikas paranemisen suhteen viimeiset pari viikkoa, mutta saapa nähdä, kauanko tätä positiivisuusaaltoa tällä kertaa kestää. Toistaiseksi tukka ei ainakaan lähde enää päästä, mikä on vissiin erittäin hieno asia. Pitäisi kuulemma iloita, että pahemminkin voisi olla. Olen tosin tottunut siihen, että päivässä kaikki saattaa muuttua aivan päinvastaiseksi.
Olen nyt päästänyt irti rasittavista ihmisistä. Tuntuu, että kaikki entiset tuttuni/kaverini ovat nykyisin ihan eri maata kuin minä. Joiltakin puuttuu tiettyä nöyryyttä; ei osata katsoa omaa napaa pidemmälle, eikä edes tahdotakaan, kohistaan vain omista asioista ja siitä, miten oma poikaystävä ja työpaikka ja ulkonäkö on aina olleet niin perfect. Että avomiehen kummitäti oli antanut lahjaksi 800 euron kaulakorun. Eikä yhtään lesoilla sillä, ei.
-----
Mä en vain jaksa ymmärtää, miksi jotkut tahtovat antaa ymmärtää, että heidän elämänsä on niin kiireistä ja muka-tärkeää, täydellistä. Kirjoitellaan facebookkeihin vähintään kerran päivässä, mitä kaikkea coolia tänään on tapahtunut, ja kuinka kiireistä töissä on ollut ja mitä hauskaa poikaystävän isä oli susta tällä kertaa sanonut. Ei mainita sitä, miten v-mäisen raskasta on painaa tympeää duunia kahdeksasta kuuteen ja ettei sen jälkeen hirveästi blondivitsit naurata. Mutta facebookiin ilmestyy vain uusi päivitys, jonka mukaan olet korvaamaton työssäsi, appiukkosi on ihan kusessa suhun ja naapurin lapsetkin sattuu letkauttelemaan hassuja juttuja juuri, kun olet siinä kohdalla, niin, naapurin tädilleen, jota ne eivät edes tunne.
Tällaiset ylisuorittajaihmiset ovat loppujen lopuksi aika kyllästyttävää seuraa. Heillä ei koskaan ole mitään oikeaa sanottavaa; kunhan kalastellaan 25:ttä tykkäystä facebookissa ja ollaan niin meneviä että.
Toinen tapaus ovat todellista tyhmempää esittävät. Vähintään kerran viikossa kaipaillaan miehistä apua milloin mihinkin; ei muka saada auton ovea auki, esitetään seuraavansa jalkapalloa tai lätkää ja linkitellään Valioliigan uusimpia siirtouutisia ja todellisuudessa tiedetään vain Ronaldo, joka hänkin pelannee ihan vain Mestareiden liigassa. Pieniä merkityseroja.. Tai miten joillekin tuntuu joka viikko sattuvan jotain kummallista/tyhmää: maanantaina ilmoitus, että moi ajoinpa juuri skootterilla seinään. Seuraavana päivänä romuttuu auto ja naapurin bemari. Keskiviikkona lähtee puhelin - tippukoot vaikka vessanpönttöön - ja torstaina ei saada skootteria käyntiin - voisko joku auttaa?? Hetkinen, eikös se ajettu seinään juuri äsken? No, seuraavana päivänä luullaan sitten hyttysmyrkkyä ripsariksi tai vedetään huultenrajaukset ketsupilla. Miten uskottavaa.
Nojoo, ehkä vika on minussa. En osaa nauraa aivottomuudelle tai seuraa Viidakon tähtösiä. Minua ei kiinnosta, montako kertaa Neiti X ajaa skootterillaan seinään tai nukahtaa pizzaansa.
Kaikki entiset (kouluaikaiset) tuttuni eivät enää jaksa kiinnostaa. Useampi kuin yksi heistä kuuluu jompaankumpaan edellä mainituista ryhmistä, mikä on sääli. En tiedä, onko pahempi esittää typerää ja "viattoman hölmöä" vai olla narsistuva itsensäkehuja, joka ei koskaan tee virheitä, ja jolla ei ole koskaan aikaa millekään, mistä ei voisi kirjoittaa coolia tilapäivitystä.
On täysin totta, että joistakin ihmisistä vain kasvaa erilleen. Eihän kukaan enää ole kymmenen vuoden päästä samanlainen ja samojen ihmisten kanssa kuin ala- tai yläasteella? Alakoulussa nyt oli ihan luonnollista pyöriä kaikkien kanssa ja milloin olla kenenkin paras kaveri, mutta yläasteella ainakin omat ihmissuhteeni vakiintuivat - jos niin voi sanoa? Tosin ihmiset useimmiten kypsyvät ja kasvavat henkisesti aika roimasti yläasteen jälkeen, ja muuttuvatkin usein aika paljon. Onhan se tavallaan surullista, että ihminen, jonka kanssa vietti elämästään 3 pitkää vuotta joskus taannoin, ei jaksa enää hetkauttaa mitenkään. Yhteydet ja kiinnostukset ovat muuttuneet. Ihmiset ovat muuttuneet. Luokan hiljaisesta tytöstä onkin tullut kaikkien kanssa säätäjä jan sosiaalisesta erakko, joka muutti lukion jälkeen Pariisiin kirjoittamaan runoja. Enkä tarkoita nyt itseäni..
Minä en juuri eroa siitä minästä, joka olin vuosia sitten. Olin jo silloin realisti, en ollut koulun suosituin tyttö tai yltiösosiaalinen kaikkienkaveri. Minä olin se, joka oli aina paikalla. Aina valmiina kuuntelemaan, olemaan kaveri, tekemättä itsestään suurta numeroa. Mutta nykyään samat ihmiset eivät osaa enää arvostaa sitä, ettei kaikesta tarvitse tehdä numeroa. Enkä minäkään ollut enää niin pieni ja hiljainen. Viaton.
Ehkä kaikkein merkittävin seikka on se, ettei kukaan entisistä tutuistani enää ymmärrä, millaista elämäni on. Jotkut elävät vieläkin vanhempiensa rahoilla ja saavat aina kaiken tahtomansa, mikä ei varsinaisesti saa minua kaipaamaan tällaisten ihmisten seuraa. Toiset taas ovat olevinaan niin meneviä; joka ilta viihteellä milloin kenenkin kanssa, kaikilla on niin hauskaa ja muistetaan ottaa kuvia facebookiin. Todisteeksi, että todella hauskaa on ollut. Samalla kun minä olen raahannut ruokaostoksiani kotiin hämärtyvässä illassa ja vältellyt humaltuneiden miesten yhteydenottoja. Samalla, kun he luulevat, etten minä käy missään. Mutteivat he koskaan tienneet, missä minä olin käynyt ja missä seurassa.
Mutta niin, miksi viettää aikaa ihmisten kanssa, joille ei ole mitään sanottavaa? Ei mitään yhteistä. Ei mitään puhuttavaa. Istua vaivaantuneena ja miettiä, mitä voisi tehdä jossain muualla. Hymyillä oikeisiin kohtiin ja muistaa toistaa samat kysymykset niiden esittäjälle. Mutta jos minä unohdun ajatuksiini, en muista kysyä takaisin, eikä hän pääse kertomaan omia kuulumisiaan vaikka selvästi on nähnyt minua vain päästäkseen hehkuttamaan jollekin, joka ei pistä ohi - paremmaksi - minä olen heti röyhkeä, koppava, itseäni täynnä oleva ämmä, jota ei kiinnosta kuin oma elämänsä. Jos minä en jaksa nauraa jutuille, jotka eivät minua oikeasti naurata, minä olen masentunut ja tylsä ihminen. Kyyninen ja ikävystyttävä. Jos minun juttuni menevät ohi hänen ymmärryksensä, minä puhun kummallisia ja outoja. Jos minun huumorini naurattaa vain miehiä, minä olen hirveä miestennielijä, joka on kauhean rivo suustaan.
Niin. Miksi viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka saavat tuntemaan, että vika on aina itsessä. Minä en jaksa olla enää se alistuva; en enää jaksa esittää viihtyväni ihmisten seurassa, joilla ei ole mitään sanottavaa kenellekään, jotka eivät koskaan oppineet katsomaan omaa nenänvarttaan pidemmälle, vaan muita sitä pitkin.
Nykyään tahdon viettää aikani ihmisten kanssa, jotka oikeasti saavat minut nauramaan, jotka ovat oikeasti kiinnostuneita, eivätkä yritä vain esittää tai mielistellä kaikkea mitä sanon tai teen. Joidenkin olen huomannut alkaa muuttuvan kopioiksi minusta; mikä on erittäin typerää ja saa minut vain entistä ärsyyntyneemmäksi heihin. Ei minua tarvitse peesailla ja mielistellä. Minä en peesaile tai mielistele. Parasta ihmisessä on, mikäli tämä uskaltaa olla eri mieltä ja esittää oman näkemyksensä. Vaikka minä sitten olisinkin kärkäs ja suulas ja erittäin päällekäyvä sanan missä merkityksessä tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti