Onko mahdollista pysyä ystävinä -väleissä- kaiken jälkeen?
Kaiken. Surun. Ilon. Intohimon. Valheissa elämisen. Unelmien särkymisen. Kaiken kokemamme jälkeen.
Kuinka minä joskus rakastin sinua. Sitten vihasin. Ihastuin. Petyin. Luotin. Petyin. Annoin toivoa. Halusin uskoa tulevaisuuteen. Mahdollisuuteen. Meihin.
Kuinka sinä joskus johdit minua harhaan. Elit eri maailmaa. Jätit mainitsematta asioita. Jaoit eri arvot kuin minä. Olit erilainen. Pidit hyväksyttävinä asioita, joita minä en. Periaatteesi: tieto lisää tuskaa.
Mutta silti. Kuinka sinä joskus tahdoit minut. Halusit minun seurani, minun seuraani, minut luoksesi. Et ketään muuta. Vaikka vaihtoehtoja sinulla oli aina riittämiin. Silti. Sinä otit minut. Vai otinko minä sinut? Kenties minä olinkin ensimmäinen nainen, joka herätti sinun mielenkiintosi. Halun saavuttaa minut. Eikä toisinpäin. Sinun ei tarvinnut iskeä minua - minä olin jo retkahtanut. Ihastunut alusta alkaen. Sen sijaan minun täytyi saada sinut. Retkahtamaan itseeni. Mikä sinulle; miehelle, joka oli aina ollut aloitteellinen ja suunnittelematon, se iskijän eikä isketyn rooliin tottuneelle, ei ollutkaan niin yksiselitteistä.
Mutta kaikkien riemun, onnen, pettymyksen ja tuskan hetkien jälkeen minä onnistuin. Sain sinut ihastuneeksi itseeni. Ehkä juuri se minussa sinua kiehtoikin. Sinun ei tarvinnut metsästää minua; minä en ollut helppo, enkä yhden illan ilo, minä olin metsästäjä ja sinä vaivihkainen kohteeni. Liian selvänä et minua pitänyt. Ehket myöskään koskaan tajunnut, että minä olin ollut hyvin, toivottoman, ihastunut koko ajan. Että sinun ei olisi tarvinnut -eikä tarvinnutkaan- tehdä mitään saadaksesi huomioni.
Minä olin hyvin ihastunut. Mutten koskaan jahdannut sinua. En näyttänyt mielenkiintoani liian selvästi. En ollut samanlainen kuin kaikki muut naiset. Ollut yli-innokas tai ahdistava. Sen sijaan meillä oli tapamme; katseemme, hiusten sukimiset, kappaleet ja kaikki muu. Kenties "välinpitämättömyyteni" ja salaperäisyys todella lopulta tehosi. Olithan tottunut siihen, että naiset aina ennen olivat miltei välittömästi langelleet jalkojesi juureen, mutta minä en. Minun eteeni sait tehdä töitä - tai niin minä annoin sinun uskoa.
Nyt, kaiken päätyttyä, voimmeko me muka unohtaa kaiken? Täysin kaiken. Jatkaa kuin olisimme olleet ystäviä kaiken aikaa?
Minusta on ihanaa olla ystäväsi. Se on helpompaa. Helpottavampaa. Henkisesti. Muttei fyysisesti. Voimmeko me yhä esittää unohtameemme kaiken?
Tunnen edelleen olevani jollain tapaa vastuussa sinusta. Mutta enää minun ei tarvitse seurata jokaista liikettäsi, miettiä jokaista kertomatta jäänyttä asiaa, huolestua, pettyä, murtua. Mutta enää en voi iloita enää aivan samoin puolestasi. En ottaa osaa kaikkeen, mikä ennen kosketti myös minun elämääni. Ystävänäsi joudu kenties pettymään niin pahasti. Huolestumaan. Menemään rikki samoin kuin ennen.
En halua syyttää sinua mistään. Olit ja tulit aina olemaan ihana ihminen. Luonteesi. Vaikka välillä sinua olinkin vihaavinani ja pettynyt. Mutta oikeasti olin vain harmissani, etten ollutkaan sinulle se täysin ainoa. Olit minulle liian tärkeä.
Kaipasin sinua. Ihmisenä. Ystävänä. Olit ainoa, joka oli minulle avoin. Näytti kaiken, myös sen mitä en voinut havaita. Uskalsit olla rehellinen. Et esittänyt. Silloin en vain kyennyt tajuamaan, että kaikki mitä teit, ja jätit tekemättä, oli rehellisyyttä; omaksi parhaakseni. Tarkoituksesi ei sittenkään ollut loukata minua. Keinosi sanoa 'ei kiitos' kohteliammin. Ja olisihan minun pitänyt tajuta jo aiemmin. Mutta olin liian kiintynyt sinuun.
Saatuani sinut "takaisin" -ystävänä- olen vihdoin onnellinen. Epävarmuus, katkeruus ja pettymys olivat raskauttavia. Ei minusta ollut vihaamaan sinua. Eikä olisi pitänytkään. En tahtonut sinunkaan kärsivän. En vain ollut tottunut tapaasi näyttää ja ilmaista itseäsi ja tunteitasi.
Kenties se ujoileva olitkin lopulta sinä. Minä olin valmis heittäytymään. Heittäydyin. Mutta sinä haitkin meiltä jotain muuta, väistit, ja päästit minut putoamaan. Mutta nyt, pitkän hiljaisuuden ja maassa makaamisen jälkeen, sinä tulit ja nostit minut jälleen jaloilleni.
Minä en koskaan unohda.
Olen kiitollinen ystävyydestäsi.
Tiedän, miten vaikea sinun on luottaa ihmisiin.
Ja minä tiedän, miksi.
Mutta koska olet minulle edelleen suunnattoman tärkeä,
minä tahdon sinulle vain kaikkea hyvää.
Mitä jonain muuna kuin ystävänä
en sinulle pysty enää tarjoamaan.
Erittäin hyvälle ystävyydellemme. Viihdyttävälle seurallesi. Luonteellesi, jonka kauneuden minä vasta nyt huomasin. Herkkyydellesi, jota minä vasta nyt opin tajuamaan. Loppujen lopuksi me olimme kumpikin hyvin samanlaisia.
Emme päästä ketään lähellemme.
Mutta onhan meillä toisemme.
Kaiken jälkeen.
Luotan meihin.
Ystävinä.
Tietysti.
Älä tuota minulle pettymystä,
enää koskaan.
maaren
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti