Mieheni.
Kun mä nyt muistelen sitä iltaa, en enää muista paljoa, mikä on oikeastaan melko yllättävää huomioiden sen, miten mun elämäni sen jälkeen muuttui. Mutta ilman tuota päiväkirjamerkintää minä olisin unohtanut hänen sanansa, kosketuksensa ja välillämme väreilleen ihanan tunnelman. Minä en enää muistaisi, miten olin psyykannut itseäni hänen juttusilleen vartin ennen kuin lopulta kehtasin mennä, miten yhtäkkiä sain jonkun käsittämättömän rehkeuspuuskan ja miten hän vilkuili minua koko sen matkan, jonka hänen luokseen taitoin. Hänen odottavaa katsettaan, toivoa, jännitystä.
Kun minä mietin elämääni nyt, ei minulla olisi enää pokkaa moiseen. Silloin minulla ei ollut kerta kaikkiaan mitään takeita, että hän olisi edes huomannut olemassaoloni, saati vastannut tunteisiini tai mihinkään, mutta jollain tapaa se vain lietsoi unelmiani entisestään. Mutta oli minulla vaistoni, havaintoni. Se, ettei hän vahingossa sukinut hiuksiaan aina minut nähdessään, tai se, miten puheet kääntyivät aina häneen tämän työkaverien johdosta. Minä en vain aluksi ollut uskonut itseeni; siihen, että minä saattaisin saavuttaa jotain sellaista. Mutta minä tiesin koko ajan, mitä oli tapahtumassa, mitä oli tapahtunut - ja mitä ei tulisi tapahtumaan. Mutten minä antanut sen häiritä. Olin päässyt vauhtiin ja vauhdin makuun, eikä minua siitä saanut mikään luopumaan.
Jälkeenpäin kun asiaa ajattelen, onhan se surullista ettei meidän jutustamme sittenkään kehkeytynyt dream storya, vuosisadan tai edes vuoden rakkaustarinaa. Ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, oli erittäin vahva fyysinen vetovoima kahden seurankipeän ihmisen välillä. Joista toinen ei koskaan ollut niin vakavissaan, tai oliko, sitä minä en koskaan saanut tietää. Minulle riitti, että tiesin olevani ainoa, jolle hän harvinaista hymyään osoitti. Ainoa, jota hän salaa vilkuili, ainoa, joka oli hänelle tarpeeksi järkevä kaikista typristä naikkosista, jotka hänelle seuraa tyrkyttivät.
Olin otettu siitä, että hän tahtoi minut, eikä ketään muuta. Huumannuin tunteesta, enkä tajunnut tosiasioita. Vaikka muistellessani sitä iltaa, minä tiedän, että siinä hetkessä hän oli läsnä. Se oli jotain aitoa. Viatonta. Jotain mistä olin haaveillut, jotain mitä olin saavuttanut. Elämäni paras päätös.
Olin onnellisempi kuin koskaan, ja se näkyi. Mutten siltikään tiennyt, kuinka tosissaan hän oli ollut. Ettei hän ollut koskaan tainnut tajuta, miten paljon hän oli minulle merkinnyt. Millainen vaikutus hänellä ja etenkin sillä illalla oli ollut minuun. Ja mitä minä jäin kaipaamaan. Odottamaan.
En tiedä, tajusiko hän koskaan, mitä toiveita hän minussa herätti. Mitä se ilta sai odottamaan, ja myöhemmin käyttäytymään niin kuin sai. Mutta sinä iltana minä kykenin ensimmäisen kerran elämään hetkessä. Uskomaan siihen hetkeen, tulevaisuuteen. Häneen. Meihin. Ja viimein myös itseeni.
Nyt kun muistelen sitä iltaa, vaikkei mitään kovin mullistavaa koskaan tapahtunutkaan; meistä tuli kaverit facebookissa, ja juttumme oli ylittänyt jonkin "kynnyksen", me emme kuitenkaan olleet koskaan aiemmin juuri olleet kunnolla tekemisissä. Minä en tuntenut häntä, vain hänen maineensa, eikä hän tiennyt minusta mitään; ei edes ikääni, eikä ehkä edes nimeäni. Ellei sitten todella ollut joskus ollut niin kiinnostunut minusta kuin myöhemmin antoi ymmärtää.
En enää kaipaa häntä. En sitä iltaa, tapahtumia tai mitään. En enää muista, miten hän reagoi minuun, mitä hän vastasi, millä äänensävyllä ja mihin me menimme. En saa kaikkea enää mieleeni, vaikka olin joskus kirjoittanut tarkatkin yksityiskohdat ylös. Etten minä ikinä unohtaisi tätä iltaa. Vaikka onhan se mahdotonta. * on niin ihana.
En enää muista sitä tunnetta vatsassani, kun hän kiersi kätensä vyötärölleni, en hänen katsettaan, ääntään tai päätään omaani vasten. Miten olenkaan pystynyt unohtamaan jotain, minkä vakuutin itselleni kestävän ikuisesti, olevan elämäni sisältö, ja mitä en koskaan tulisi unohtamaan. Tuskin olisin unohtanut vieläkään, mikäli kaikki olisi päättynyt toisin. Niin kuin olin kuvitellut. Toivonut.
Mutta enää minä en ole haikaillut aikoihin häneen peräänsä. En siihen hetkeen, en siihen iltaan. En kiellä, ettenkö yhä välillä sortuisi jossitteluun hänet nähdessäni, yksittäisiä asioita muistellessani. Hyvät puolet. Enkä voi kieltää, ettenkö olisi syytellyt itseäni huonoista puolista. Jos minä olisin toiminut toisin, sanonut jotain muuta, tehnyt jotain muuta. Jättänyt sanomatta jotain, minkä uskon yhä olleen merkittävä juttu, mistä yhä syyttelen itseäni ja minkä uskon pilanneen kaiken. Vaikkei niin ole.
En kiellä, ettenkö minä olisi toivonut suhteemme onnistumista, varmasti hänkin. Täydellisen suhteemme, niin minä joskus uskoin. Elin haavekuvissani unelmaani, kunnes itse romutin sen. Tai niin uskoin hyvin pitkään. Että kaikki johtui minusta. Jos olisin toiminut toisin, missä olisimme nyt. Meidän suhteemme.
Minulta kesti kauan päästää hänestä irti. Lähes vuoden sekavan säätämisen jälkeen minä tajusin viimein, ettei mikään toiminut. Kenties hän joskus oli ollut tosissaan, muttei silti samassa määrin kuin minä. Kenties ja varmasti hän joskus oli oikeasti välittänyt minusta. Muttei se ollut riittänyt hänelle. En ollut sitä, mitä hän oli etsinyt. Hän ei ollut uskonut suhteeseemme, tulevaisuuteemme. Tai sitten hän ei koskaan tahtonutkaan uskoa.
Nyt minä pystyn ohittamaan hänet sortumatta. Jos hän tahtoo esittää kuin välillämme ei olisi koskaan ollutkaan mitään, niin hyvä on. Minä en koskaan tehnyt numeroa mihinkään meihin liittyneeseen. Minä en aio tulla hänen uuden suhteensa väliin, en tunne häneen enää sellaista vetovoimaa, jonka olen joskus unohtanut tunteneeni. En enää tahdo elää siinä epätoivossa; miksei hän vastaa, mitä väärää olen tehnyt, oliko tämä tässä. Mutta pohjimmiltaan hän oli hyvä ihminen. Ihana luonne. Hän vaikutti elämääni liikaa, jotta voisin aivan täysin unohtaa hänet. Hylätä täysin ja haistattaa pitkät. Mutta unohtamattomuus ei enää tarkoita kaipausta. Ei katumusta.
Sitä kuvaa katsellessani minä muistan, että jossain hyvin sisimmissään hänkin oli välittänyt minusta. Niin vaikeaa kuin se oli häneltä ollutkin. Mutta nyt; sen kylmän ja tylyn ihmisen ohittaessani minä voin vain miettiä, miksi hän kohteli minua niin. Miksei hän nyt pysty kohtamaan minua vilpittömästi tai edes vaihtamaan kuulumisia. Mutta liian usein minä olen huomannut, että ihminen, jonka joskus luulin tunteneeni, osoittautuu joksikin aivan muuksi.
Ehkä kaiken sen muistelu tekee häneenkin kipeää. Jos hän olikin ollut vakavissaammin kuin olin koskaan ajatellut. Hän joutui riskeeramaan suhteemme vuoksi paljon, hyvin paljon jo ennen kuin mitään ehti edes tapahtua. Hän oli valmis ottamaan riskin, otti askeleen, mutta perääntyi ennen kuin laittoi kaiken peliin.
Haluaisin kohdata hänet pitkästä aikaa. Tehdä selväksi, etten minä syytä häntä mistään. Että minä todellakin olen onnellinen hänen puolestaan. Toivon hänelle kaikkea hyvää, tietää, että mikään välillämme ei enää vaivaa häntä. Loppujen lopuksi hän oli hyvin hieno ihminen, jolle en koskaan olisi tahtonut aiheuttaa vaikeuksia tai murhetta. Niitä kun meillä molemmilla piisasi ihan yllin kyllin.
Muttei ole mitään, mistä ei pääsisi yli. Voisimmepa jatkaa ystävinä.
Our hearts went on, vaikkei koskaan pitänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti