niinku lasse ja paula

Tein ehkä tähänastisen elämäni parhaimman päätöksen: lopetin tänään Salattujen elämien katsomisen. 15 vuoden jälkeen, aika karua. Ehe eh, mutta no, oikeasti olen tyytyväinen, etten enää pakonomaisesti seuraa joka jaksoa, sillä nykyiset käänteet ovat niin typeriä, että jokaisen jakson jälkeen vain suoraansanottuna vitutti.

Jo aiemminkin elämässäni olen yrittänyt karsia asioita, jotka nostavat pinnaa kireämmälle tai saavat näkemään punaista. Olen viimeisten kahden vuoden aikana karsinut elämästäni asioita ja ihmisiä, jotka eivät koskaan tuoneet mukanaan mitään positiivista. Minulla oli joskus kavereita, jotka yrittivät aina vain käyttää minua (esim. rahallisesti) hyödyksi, mutta olen ollut paljon onnellisempi ilman heitä. En tarvitse elämääni enää sellaisia ihmisiä, joille olen olemassa vain silloin, kun se heille sopii. On olemassa parempiakin ihmisiä; sellaisia, joille on olemassa aina. Kun on sellaisiakin ihmisiä, ei tarvitse kestää niitä, jotka eivät oikeasti seuraasi ansaitse.

Vuosien saatossa on jo oppinut tajuamaan, ettei kenenkään oikeasti tarvitse sietää sellaista käytöstä. Minulla on ollut aikani, jolloin olen ollut liian kiltti sanomaan muille ei, mutta sittemmin olen tajunnut, ettei muiden miellyttämisellä päädy kuin huijaamaan itseään. Ne oikeat ystävät kyllä kestävät vastoinkäymisetkin ja elämän mukanaan tuomat haasteet, eivätkä kaveraa vain siksi, että pääsisivät materiaalisille osingoille milloin mistäkin.
Joku heitti joskus: ystävät ovat niin kuin salkkareiden lasse ja paula: löytävät toisensa aina uudelleen pitkienkin aikojen ja vaikeuksien jälkeen.

Tähän on hyvä lopettaa.