Uusi viikko ja uudet kujeet (lue: uudet miehet).
No ei oikeasti; tuolla lauseella tarkoitin vain sitä erästä tapausta, josta viimein koen täysin päässeeni yli. Kuukausien vatvomisen jälkeen minua ei enää edes oikeasti jaksa kiinnostaa, mitä kyseinen tyyppi tekee. Olen käyttänyt häneen liikaa aikaa ja nyt aion vain käyttää sen ajan itseeni: aloitinpa ostamalla itselleni tuplapäckin laskiaispullia, nam!! Ja seuraavalla kerralla lisää panostusta: koitos väkertää kyseiset pullat itse (tai no, rehellisesti sanottuna minähän en jaksa opetella leipomaan ennen kuin se kuuluisa pulla on uunissa mihin toivon mukaan vierähtänee vielä ainakin jokunen vuosi tai vuosikymmen, oman onnekkaan isäkandidaattihistoriani tuntien.)
Olisi varmasti pitänyt tajuta jo aikoja sitten, että jos jokin juttu ei ole ottanut tuulta purjeisiin jo jutun alkuvaiheessa, se tuskin tulisi sitä myöhemminkään tekemään. Ei, vaikka yritin kuinka puhallella ja viritellä sammumaisillaan ollutta tai sammunutta liekkiä ja roikkua mukana monta kuukautta. Tämän vertauskuvan kunniaksi voitaneen myös sytyttää kynttilä illalla kuvastamaan kaikkia niitä kaloja, joita meressä vielä uiskentelee. Vapaana. Ja mahdollisesti vielä jonain päivän pullat uuniin pistävänä sorttina.
Mutta ei mennä asioiden edelle, uusi lempisanontani, ja jotta vertauskuvat eivät menisi liian vaikeiksi ymmärtää, linkitän tähän erään kappaleen joka kuvastanee kaikkea mennyttä paremmin (ja soi päässä koko loppuillan/seuraavan elämän aina huomisaamun ahdistukseen (klo 6:45-herätykseen) asti).
Ah. Ja nyt oikein mehevän näköisen pullan kimppuun.
Elämä voittaa aina.
(Lue: erityisesti purkillisella extrakermaa.)
Heaven.
Ja tässä taloudessa ei mitään pullansyöntimorkkiksia tunneta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti