Luottamusongelmat suhteessa

Hetken aikaa viime yönä luulin jo, että se kaikki oli ohi. Olin nukkunut koko yön huonosti ja suhteellisen sekavana heräsin jotain päälle yhdeltä yöllä. Kirjauduin facebookiin, odottaen häneen vastanneen minulle, ja kaksi viestiähän siellä oli. Avasin viestiketjun, hieman pahaenteisin odotuksin, sillä liian helpolla se asia ei voisi tietenkään hoitua.

Es solo que no se que pensar de nosotros.

Koska espanjasta on nykyisemmin melkein, sattuneista syistä, tullut toinen äidinkieleni käännettäköön tuo viesti vielä englannin kautta suomeksi: it's just that..i don't know what to think about us. Olen aina ollut todella huono suomentamaan mitään espanjasta suomeksi. Mielestäni kaikki asiat kuulostavat yleensä melkoisen tökeröiltä suoraan käännettynä, enkä yleensä itse kummemmin ajattelekaan niiden suomenkielisiä vastineita. Suomeksi tuo olisi kuitenkin jotakuinkin en vain tiedä mitä ajatella meistä:n kaltainen lause.

No, eihän se niin tökeröä ollutkaan, mutta olisittepa olleet aivoissani silloin, kun käytiin vielä hempeitä ja rakkaudentunnustuksellisia keskusteluja kyseisen henkilön kautta. Joskus ihan nauratti ajatella, miltä jotkut sanat tai ilmaukset kuulostaisivat, jos ne sanottaisiin suomeksi. Suomen kieleen kun sellainen yltiömäinen imelyys, elämäni valo, rakas kullannuppuni, pikku rakkaani, enkelini, taivaani yms. kun eivät oikein sovi. Tai no, ainakaan toistaiseksi en ole tavannut miestä, jonka suusta tuollaisia sanoja voisi suoltaa ihan päivänvalossa ja täysin pokkana.

Mutta jotta ei hukuttaisi ihan ohi aiheen, palataan vielä hetkeksi itse asiaan. (Eikä sillä, että minulla olisi mitään omaa äidinkieltäni vastaan, ei toki, mutta toisinaan olen miettinyt, että englanniksi tai espanjaksi jotkin asiat eivät vain kuulosta aivan yhtä korneilta.)

No, innostukseni näistä kielistä jälkimmäiseen lähti tietysti alunperinkin erään, tämän kyseisen, kaksilahkeisen innoittamana. Toisinaan olen hänelle hyvin kiitollinen jo siitä, että näin pitkän ajan jälkeen kielitaitoni on parantunut niin huimasti. Ei kuitenkaan sillä, ettäkö osaisin keskustella politiikasta, ympäristöstä tai taloudesta, eeehei, sen sijaan handlaan melkoisen hyvin kyllä haukkumasanat (hupsis), ulkonäkökehut ja arkipäiväiset jorinat. Ja toki ne kuuluisat lemmenluritukset, joista tuli joristua jo parin palstatilan verran.

Niitä kai sitä elämässä enemmän tarvitseekin, riippuen toki siitä, mihin suuntaan elämänsä haluaa menevän. Lienee melkoisen ilmeistä, ettei omani suunta ole koskaan ollut kovin ekonomi-suotuisa, joten tässä sitä ollaan, liemessä latinoiden kanssa pohtimassa syntyjä syviä ja suomen kielen retoriikkaa. Jep, taitaa olla allekirjoittaneella nuppi vähän vinksvonks.

No mutta, tehdään vielä paluu ensimmäiseen palstaan (vai miksikä niitä suomeksi nyt sanotaankaan; ensimmäinen kappale kirjoituksesta?) Kaikki alkoi taas eräästä täysin turhasta riidasta, jonka taisin, taas, saada itse aikaan. Hän luonnollisesti suutahti, minkä seurauksena kävimme taas sitä iänikuista vääntöä aiheesta rakastatko sä mua vai olenko mä sulle vain yksi muiden joukossa. (Ja tämäkin näin suomeksi kuulostaa melkoisen hömelöltä.)
Sekin on aina ollut melkoisen selvää, että mulla on ollut ongelmia luottaa muihin. Siihen on oikeutetut syynsäkin, mutta toisinaan juuri tällaisissa tilanteissa mitään tappeluita ei koskaan olisi edes tullut, jos tuota ongelmaa ei olisi. En tiedä, mistä johtuen, mutta alitajuntaisesti epäilen aina alussa varsinkin, että ollaanko kanssani tosissaan. Niin monet kerrat kun olen saanut nokilleni, ja yhtä monesti tullut petetyksi (ja tällä tarkoitan siis selän takana vehtailua, pienempää ja suurempaa kusetusta ja valehtelua mitä entisten miesteni kanssa on joka suhteessa tullut vastaan.) Hänen on toki vaikeampi ymmärtää, mitä olen käynyt läpi, mutta kaikkien niiden kusetusten jälkeen jälkihän siitä on jäänyt. Kaiken jälkeen on toisinaan hyvin vaikea luottaa niihin te quiero:hin ja rakkaaksi kutsumisiin, kun aina aiemminkin niitä on hoeskeltu, mutta sitten jälkikäteen on kuitenkin aina käynyt ilmi ihan toisenlainen totuus; että niitä rakkaita ja rakastettuja onkin ollut hieman enemmän kuin mitä on annettu ymmärtää.

Olen kuitenkin pyrkinyt yrittämään luottaa häneen, sillä mitään aihetta epäluottamukseen ei ole. Vanha epäusko ja pelko kuitenkin kytee alitajunnassa edelleen aiempien suhteiden jäljiltä, eikä se hälvene ihan heti. Kun lisätään päälle tuhansien kilometrien välimatka ja hänen työnsä ammatissa, jossa kymmenet naiset lähestyvät häntä päivittäin, vanha minäni puskee helposti esiin. Haluaisin päästä eroon siitä minästäni, mutta toisinaan se on niin vaikeaa. Muiden on helppo sanoa, että anna vain olla, mutta itseltä se ei käy niin yksinkertaisesti. Joka kerta se on ollut yhtä musertavaa tulla huijatuksi sen ihmisen toimesta, johon on luottanut. Saada tietää totuus.

Mikään suhde ei tietenkään voi rakentua epäluottamuksen pohjalle. Haluan uskoa häntä, haluan uskoa hänen sanoihinsa ja ennen kaikkea meihin. Silti, something holds me back, jokin pidättelee minua, ja tiedän, että voisin päästää irti kunnolla kunhan olisimme pysyvästi yhdessä; samassa maassa ja oikeasti suhteessa. Sitä ennen haastavin osuus on selvitä sinne asti.