never say never..

Matkalla takaisin.

Lentokentällä. Heitin juuri hyvästit, jotka olivat paljon vaikeammat kuin olisin koskaan kuvitellut - edelliselläkään kerralla.
Istun yksin muiden ihmisten seassa erottuen heistä. Jotkut silmäilevät minua pitkään, ihmetellen mitä kaltaiseni gringo tai una mujer muy rubia tekee heidän joukossaan. Tai sitten he vain ihmettelevät turvonneita ja punertavia silmiäni kuten minä itsekin. Säälien ja ihmetellen kohtaloani.
Kohtaloa.
Jota ja jonka suuntaa en edes itsekään tiedä.

Katsoessani peiliin minua alkaa vain itkettää enemmän. Tunnen oloni äärettömän tyhmäksi tälläkin hetkellä ja oloni on epätodellinen.
Menikö tämä aika todellakin näin nopeasti. Onko minun pakko palata. Entä jos minä en vain halua palata ja tiedän ettei minun haluta lähtevän.

Mietin hyvästejä ja puren huultani. Se oli niin vaikeaa. Tämä on niin vaikeaa. En minä vain voi muuttaa tänne pysyvästi. Se olisi liian vaikeaa.
Tai sitten minä olen vain liian heikko. Tyhmä. Pelkuri, joka ei edes halunnut miettiä, voisiko sen sittenkin todella toteuttaa.
Helppoahan se ei olisi.

Ja nyt, minä tiedän, että myöhemmin minua kaduttaa. Myöhemmin minä harmittelen taas, miten asiat menivät. Myöhemmin minä taas mietin, teinkö oikeat ratkaisut ja myöhemmin päädyn siihen tulokseen etten.

Tätä kaikkea katsoessani minä mietin, että tämä voisi olla minun elämäni. Minä voisin asua täällä. Elää täällä. Jos ei olisi virallisia sivutekijöitä kuten viisumeja ja oleskelulupia ja kansalaisuuksia, ehkä tämä voisi olla minunkin elämäni.

On outoa, että samaan aikaan haluan jäädä yli kaiken, mutta järkevä minäni yrittää vakuutella, että Suomeen paluu on se paras ratkaisu.
Aina aiemmin olen uskonut järkevää minääni. Olen vakuuttanut itseni uskomaan sitä ja tekemieni päätösten kattamaa ketjua.
Ja mahdollisesti katunut sitä myöhemmin.

Jos tämä olisi elokuva, hän soittaisi minulle viimeisen kerran ja saisi minut jäämään. Hän kertoisi tunteensa, tai no, minä huokaisen, sen hän on kylläkin jo tehnyt, ja sen jälkeen minä tunnustaisin omani ja jäisin tänne ikuisiksi ajoiksi. Me eläisimme onnellisina ja olisin hyvin tyytyväinen tekemääni päätökseen.
Hän ottaisi minut kiinni viimeistään portilla ja pyytäisi jäämään. Oikein kornissa elokuvassa minä ehtisin koneeseen asti, kunnes viimein hän kuitenkin löytäisi minut käsiinsä.

Mutta tv-kameroita ei näy. Ei kuvaaja-assistentteja tai kameramiehiä.
Kyllähän minun pitäisi tietää, ettei mikään, erityisestikään minun elämäni, koskaan mene niin kuin elokuvissa.

Kukaan ei juokse perääni. Ei sanota niitä kolmea (tai täällä kahta) sanaa kuten elokuvissa ja mitään yltiömäisen onnellista ja lopputekstejä helisyttävää happy endingiä ei koskaan tule.
Olisiko pitänyt.