Ensimmäinen päivä opiskellen sitten marraskuun alun. Kauhea hälinä. Valtava tekopyhyyden tulvahdus.
Missä sä oikein olit? Olitsä jonkun miehen kaa? Näin facebookista et sut oli merkitty johonki kuvaan ja.. Siis mä oon nii kateelline, mäki haluisin ulkomaille. Siis miten se saatoit vaan hävitä sillee?? Siis jouduiksä tekee matikan kokeen ennen ku sä lähdit vai miten?
Siis viimeinen asia, mistä mä heidän kanssaan halusin jauhaa oli koulu. He muutenkin olivat viimeiset ihmiset, joiden kanssaan ylipäätään olisi huvittanut puhua.
Sama jatkui koko päivän. Aina uusi kasvo, mutta samat kysymykset.
Oliks kivaa? Mitä sä teit? Oliks kauheeta tulla Suomeen? Onks sul paljon hommii rästissä? Oliks hyvännäkösiä miehiä??
Ja aina niiden samat ilmeet; odotus, uteliaisuus, suunnaton halu kuulla ja päästä mässäilemään sillä mitä olivat juuri kuulleet.
Jotenkin nyt, muutaman, parin päivän jälkeen tuntuu, etten koskaan olisikaan ollut poissa. Tuntuu kuin olisin ollut täällä koko ajan; mikään ei ole muuttunut, ihmiset eivät ole muuttuneet, kaikki ovat yhtä feikkiä ja tekopyhää selkäänpuukottajasakkia kuin aiemminkin.
Ja kun se selkä kääntyy, mä kuulen niiden supattelun.
Siis tajusittekste nyt et oliks sil joku mies? Ku mä en oikein ymmärtäny ku en kuullu ihan alkua ku tulin just syömästä.
Ja se oli vasta alkua.
Mutta jotenkin. Enää mä en jaksa välittää.
Ei kiinnosta.
Tulkoon joulu ja lahnaklubille valkoinen maa.
Oli ihana ajaa kotiin jouluvalojen saattelemana.
Pitää jaksaa tätä vielä pari vuotta. Sitten pääsen pois täältä ja se jääköön nähtäväksi, minne.
 |
| weheartit.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti