Vietin kuluneen alkusyksyn erään henkilön seurassa, joka aloitti aamun valittamisella. Oli aihe sitten sää, vaatteet, hiukset tai kasaantuvat kouluhommat, se valitusvirsi tuli joka aamu. Kun päivä jatkuu samassa seurassa, samalla asenteella; kaikki ihmiset ovat vastaan, kaikki on perseestä/tyhmää/ketuttavaa ja itse on tämän kaiken pahan uhri, niin kuinka sitten jaksaa pitää positiivista asennetta yllä. Negatiivisuus tarttuu ja leviää hetkessä, jos tuollaiset ajatukset saavat liian suuren roolin.
Eräänä päivänä taannoin ihmettelin, miksi olen niin hyvällä tuulella. Mietin johtuiko se aurinkoisesta säästä, tuolloin oli siis pimein syksyaika, vai siitä, että edellinen tentti oli mennyt yllättävän hyvin. Jatkoin elämääni kuten ennenkin ja viikon kuluttua tajusin, mistä hyväntuulisuuteni johtui. Kuulostaa ehkä julmalta ja itsekkäältä sanoa näin, mutta tajusin olleeni niin hyvällä tuulella siksi, etten tämän silloisen kaverini lomamatkan takia ollut ollut hänen kanssaan kertaakaan koko viikkona yhtään tekemisissä. Aluksi toki ajattelin, ettei näin saisi ajatella; pidin häntä ystävänäni ja ei ystävistä ole suotavaa ajatella noin. Ystäväthän eivät levitä pahantuulisuutta tai ylipäätään suhtaudu kaikkeen negatiivisesti. Niinpä jatkoin hänen kanssaan hengailua ja viikon jälkeen olin taas yhtä vikisevä ja vittuuntunut kuin aiemminkin.
Jonkin aikaa ennen joulua tajusin, että minulle on käynyt näin aiemminkin. Melkein kaksi vuotta sitten "ajauduin erilleen" eräästä silloisesta ystävästäni, joka ei tuonut enää mitään positiivista elämääni. Hän yritti vain käyttää minua (ja rahojani/autoani/tavaroitani yms.) hyväksi, eikä koskaan oikeastaan ollut sitä, mitä ystävältä odotin. Hän kuunteli minua vain saadakseen uteliaana ihmisenä lisää juorujen aiheita omille kavereilleen ja mässäili sitten esimerkiksi silloin tapahtuneella erollani pitkin kaupunkia, mikä oli viimeinen niitti siihen, etten sellaisia ihmisiä enää ystävikseni halunnut.
Niinpä me sitten vain lakkasimme olemasta kavereita ja kaiken sen jälkeen en ole kaivannut häntä takaisin, en päivääkään. Olin paljon iloisempi ja, niin karulta kuin se kuulostaakin, onnellisempi ilman häntä ja hänen ainaisia valitusvirsiään.
Ennen joulua rupesin miettimään yhtäläisyyksiä tämän syksyisen ystäväni ja vanhan ystäväni välillä - ja niitähän löytyi. Tajusin, että uusi kaverini, olkoon hän vaikka Riikka, yritti täysin samaa. Hän suuttui minulle, jos en pystynyt lainaamaan hänelle rahaa, ja ne tavarat mitä lainasin, hän ei koskaan palauttanut. Onneksi kyse oli vain parista lehdestä tai muusta vastaavasta, mutta jos en enää kyennyt vastaamaan hänelle kyllä jokaiseen asiaan, jonka hän olisi halunnut, hän suuttui ja alkoi "uhkailla" minua yhteisillä tutuillamme. Tämä kuulostaa naurettavalta käytökseltä kenenkään yli 20-vuotiaan suusta, mutta kerran, kun en lähtenyt ajamaan häntä toiselle puolelle kaupunkia, hän viisivuotiaan tapaansa uhkasi sitten pyytää jotain toista, parempaa, kaveriaan.
Niin. Kun kyseinen, myöhemmin hyvin hemmotelluksi paljastunut kaverini ei saanut tahtoaan läpi, hän suuttui joka asiasta. Siitä, jos olinkin tullut hameessa (korkeakoulutason, oh tsiisus oikeasti ei tässä missään 7-luokalla olla) kouluun ja mökötti minulle, kunnes tajusi, ettei hänellä ole enää muita, joille suuttua. Kaikki muut olivat kyllästyneet hänen ainaiseen kiukutteluunsa ja olivat vältelleet häntä aina tilaisuuden tullen.
Joulun jälkeen en ole ollut itsekään hänen kanssaan enää tekemisissä ja en oikeasti kaipaa hänen seuraansa. En kaipaa sitä valivali-jäkäjäkä-läpäläpä - tulvaa aamuisin ja en kaipaa hänen pyyntöjään milloin mistäkin. En ole hänen hovimestarinsa tai taksikuskinsa ja olen ollut huomattavasti paremmalla tuulella aina siitä lähtien, kun hän ei ole enää roikkunut mukanani kuin takiainen.
Tuntuu oudolta, että joku, jo reilusti yli kaksikymppinen käyttäytyy niin kakaramaisesti. Tiedän, etten itsekään ole aina ollut mikään miss-kypsyys tai aikuisuus, mutta se, miten hän edelleen yrittää manipuloida ihmisiä tahtonsa mukaan ja loukkaantuu mitä verisemmin sen epäonnistuttua, tuo mieleeni lähinnä mielikuvia tarhaikäisistä pikkutytöistä. En sitten tiedä, voiko ikuinen vanhempien lellikkiyys johtaa tuollaiseen käytökseen. Hän on aina saanut kaiken tahtomansa läpi ja kenties nyt pettyy (ensimmäisiä kertoja elämässään miltei kaksvitosena) kun ei saakaan tahtoaan läpi meidän ikäistemme seurassa.
Niin. Jotta en itse sortuisi liikaan valitteluun, todettakoon tähän vain, että olen niin paljon onnellisempi nyt, kun olen tajunnut, mistä pahantuulisuuteni on johtunut. Tiedän vältellä niitä tekijöitä, jotka sitä aiheuttavat, ja kun yksi on jo deletoitu päiväjärjestyksestäni, jää aikaa muuhunkin kuin pelkkään rutinaan ja valittamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti