Herranen aika sitä miestä. Sellaisina hetkinä mä muistan, että hyviäkin miehiä on olemassa. Sellaisia, joiden takia kannattaa odottaa ja jättää ne ei niin hyvät ottamatta. Ehkä mun on nyt tässä vaiheessa syytä tunnustaa, mikä mut sai näihin mietteisiin; about 50v hierojamies. (Ja kaikille pervoille lisäys: niska- ja hartiaseudun hierojamies.)
Se oli ihan huipputyyppi! Mun kavereilleni mä en tietenkään voisi vastaavanlaista hehkutusta pitää ilman että ne leimaisivat mut vain jotenkin sillä lailla siitä kiinnostuneeksi. Sen luonne oli aivan huikea; niin symppis ja ystävällinen - ja aito. Oli se vaan niin hauska mies, että teki ihan kipeää miettiä miksei mun omanikäiseni ole.
Koska kohteliainta, mitä kukaan +/- jotain omalla ikäakselillani oleva mies on mulle koskaan sanonut, on ollut ehkä tyyliin jotain "sulla on muuten ihan tosi hyvä perse." Kun mä ylipäätään mietin mitään kohteliaisuuksia, joita miehet on koskaan mulle sanoneet, tulee lähinnä mieleen juuri navan alapuoliset ruumiinosat; tai jotai yhtä "hellyyttävää" kuten saanks tarjota sulle drinkin kun sä olet kuin hyytelöä jousilla.
On minua joskus joku kauniiksikin sanonut, humalassa useimmiten, mutta jotkut jopa selvinpäin, mutta ikinä - ei koskaan - kukaan ole kehunut luonnettani, älykkyyttäni tai mitään vastaavaa. Tästä voidaan päätellä joko minun olevan luonnevikainen tai sitten henkilö, jota miehet eivät pidä älyllisesti riittävän haastavana. Mä olen niille aina vain kiva perse ja siksi mun kanssani ei mitään muuta halutakaan. Mut nähdääne hkä kauniina ja tietynlaisia mielihaluja herättävänä, mutta koskaan juttu ei mene hyvää persettä pidemmälle. Minä olen niille vain ulkoisesti jees, mutta sisälliseen puoleen kukaan ei koskaan tahdo tehdä tuttavuutta. Fyysisesti vain.
Mutta pikkuhiljaa mä olen itse alkanut kyllästyä tähän. Ehkä tässä on nyt myös osittain mun omaa syytäni, mun miesmakuani, koska en vain kiinnostu niistä kilteistä jätkistä, vaan niistä jotka kenties ovat adoniksen näköisiä, mutta joilla hyvin usein on joko tyttöystävä (josta moni ei edes vaivaannu kertomaan jos se ole selvästi havaittavissa) tai urpon käytöstavat. Eilen illalla mä tajusin hyvin pitkään ajateltuani, että en mä mun ex-miehellenikään mitään edustusvaimoa kummempi koskaan ollut. Mä olin ulkoisesti kohdillaan, mutta se ei koskaan edes ajatellut viedä meidän suhdetta eteenpäin. Mä olin sille vain yksi missinjatke, joka oli muiden jätkien silmissä uskottava pokaus.
Se ei koskaan ajatellutkaan, että me olisimme yhdessä vielä vuoden päästä. Se ei koskaan kuulunut sen suunnitelmaan; sen suunnitelma oli nostaa uskottavuuttaan tietyn aikaa mun kauttani; kunnes tilanne heittäytyisi liian hankalaksi = minä alkaisin vaatia suhteelta enemmän; jolloin se voisi pokata uuden naisen, koska siltähän se sujui. Mutta mä luulin koko ajan olevani sille se ykkönen, että minut se halusi. Mutta mä olin kuin olinkin sille lopulta melkein kuka tahansa. Vaikka tietyt rajat ja kriteerit silläkin oli.
Mutta mun ex-mieheni ei suinkaan ole ainoa, joka mua on kohdellut näin. Hänen jälkeensäkin olen tavannut lukuisia miehiä, jotka ovat minut tavattuaan lähinnä ilmaisseet halunsa tiettyihin ruumiinosiin. Mutta en minä halua sellaisia suhteita. Tiedän nyt, ettei niistä koskaan kehitykään mitää syvällisempää. Mä olen elämäni aikana tavannut yhden miehen, joka on pystynyt nukkumaan mun vieressäni kokonaisen yön edes ehdottamatta mitään muuta. Ja jälkeenpäin selvisi, että tämäkin todennäköisesti johtui siitä, että hän seurusteli tuolloin. Ja eipä minulla ollut hajuakaan siitä, ja olin ihan onnessani että olin viimeinkin löytänyt miehen, joka halusi muutakin, oli hauska ja tykkäsi minusta. Ja kyllähän se tykkäsi ja meillä oli hyvinkin hauskaa, mutta ainoa pikkujuttu, mikä koko jutussa mätti, oli se, että hän varmaan ihan vahingossa oli unohtanut kertoa seurustelevansa. Niinpä niin, unohtanut.
Kyse ei ole siitäkään, että minä olisin jotenkin helpon tai tyrkyn näköinen. Mä en ole ikinä hakenut mitään pikasuhteita, enkä mielestäni myös siltä näytäkään. Mutta ne miehet, jotka musta kiinnostuvat muuten kuin eroottisesti, ovat yleensä sellaisia, jotka eivät itse mistä lie syystä sytytä minua. Ehkä se johtuu siitä, että mun ikäiseni miehet eivät vielä halua sitoutua, tai sitten vika on vain minussa? Mutta en minä voi tästä itseänikään syyttää, koska jostain kumman syystä olen huomannut, että itseäni (liikaa) vanhemmat miehet kyllä ovat kiinnostuneita. Ehkä se sitten tosiaan on niin, että oma ikäluokkani etsii edelleen kevyitä irtosuhteita, mutta ehkä hekin jonain päivänä tajuavat etteivät sellaiset suhteen mihinkään pidemmälle kanna, mutta siinä vaiheessa minä olen jo ottanut itselleni miehen siitä ainoasta ikäluokasta, joka myös luonnettani arvostaa: silloisista seitsemänkymppisistä.
En minä oikeasti ole vaikealuonteinen. Ystäväni vetäisivät pöytään miehet pelästyvät kauneuttasi -kortin.
Hyvänen aika. Siinä tapauksessa miehillä on hyvin viallinen käsitys pelättävästä kauneudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti