Jätä se

Aamu"ruuhkassa" mä jotenkin taas palasin niihin aikoihin, tai niiden muisteluun, joihin mun ei enää koskaan pitäisi palata. Mä ehdin muistella jälleen kerran, mistä kaikki alkoi, miten, mitä hän teki, ja mitä rohkeutta koko suhteeseen päätyminen minulta vaati. Mutta hyvin pian hyvät muistot loppuivat. Mä olen jo moottoritiellä muistaessani ne epävarmat päivät, viikot ja lopulta kuukaudet, joina mulla ei ollut mitään hajua missä mentiin. Muistan sen takaraivossa kytevän tietoisuuden, pelon siitä mitä kuitenkin tapahtuu, ja sitten kun mä saan tietää, mä en ole oikeastaan enää yllättynyt. Vai pettynyt.

Olin jo luopunut toivosta, minä tiesin ettei mieheni ollut enää entisensä, sen huomasi hänen käytöksestään, puheestaan ja kaikesta mitä hän teki. Silti minä yritin kieltää itseäni näkemästä totuutta, koska mä arvasin tulevan, ja minä tiesin että se sattuisi. Mä olin jo ehtinyt tottua siihen välinpitämättömyyteen. Mutta silti minä elättelin toivoa, vaikka samaan aikaan oli varsin selvää ettei sitä enää ollut.

Nyt kaikesta on kulunut jo vuosi, ja asia, joka minut jälleen kerran sai tämän muistelemiseen, oli sininen volkkari. Sen ajotapa. Se riitti saamaan minut palaamaan taas näihin kuvioihin - mutta nyt minä päätin - viimeisen kerran.

Kun mietin aikaa vuosi sitten, en edes pysty uskomaan millaisessa epävarmuudessa ryvin. Miten minä siedin sellaista käytöstä? Miten mä annoin itseni hänen pyöriteltäväkseen. Uskoinko mä oikeasti siihen, että kaikki vielä muuttuisi? Mies antoi selviä merkkejä, mutta mä kieltäydyin näkemästä niitä ja roikuin mukana viimeiseen asti. Mä uskoin tulevaisuuden ja tulevien kuukausien tuovan jotain, mitä ei kuitenkaan koskaan tullut. Ei tullut jatkoa eikä toivoa. Meidän suhteemme loppui siihen, kun hän facebookissa julkisti uuden suhteensa. Muttei minun kanssani.
Koska mä olin valmistautunut tähän, se ei ihan vetänyt mattoa jalkojen alta, koska jotain tällaista mä olin koko ajan odottanutkin, pelännyt. Toisaalta oli helpottavaa että se epävarmuus oli ohi, mun ei tarvinnut enää pelätä pahinta, koska se pahin oli juuri tapahtunut. Tietysti mä olin pettynyt menetettyäni kaiken, ja siihen tapaan jolla kaikki tuli julki, mutta oikeastaan meidän suhteemme oli ollut säälittävää yksipuolista räpeltämistä jo muutamat kuukaudet. Ja nyt kun minä viimein sain syyn miehen oudolle käytökselle, välinpitämättömyydelle ja etäisyydelle, mä en enää tuntenut mitään. Mä muistan tuijottaneeni sitä ilmoitusta ikuisuuden ja etsineeni todisteita sitä vastaan. Mä katsoin ne kuvat, joita se uusi nainen oli heistä lisännyt, ja alkuun yritin vakuutella sen olevan vain kaveruutta - mutta koko ajan mä petin itseäni uskottelemalla mitään tuollaista. Koska mä tiesin. Mä tiesin etteivät ne olleet, ja se olin nyt minä, joka oli jäänyt heitteille.

En muista paljoakaan sen jälkeisistä ajoista, tai siitä miten mä selvisin niin neutraalisti. Kaikki odottivat mun hajoavan lopullisesti tai vaihtoehtoisesti räyhäämään ex-miehelle kuin hullu. Mutta mä välttelin sitä suhteellisen onnistuneesti, ei minulla töissä olisi ollut pokkaa ruveta rähjäämään sille koko henkilöstön edessä. Ja se oli sen tapa, nyt mä sen tiedän; jättää nainen luulemaan, ettei hän, ex-mieheni, ollut tehnyt asiassa mitään väärää ja että hänen tapansa hoitaa asioita oli oikea. Hän oli luullut, että mä olisin jo ajat sitten tajunnut meidän juttumme olevan ohi, vaikka hän ei sitä koskaan suoraan sanonut. Ja minä hölmö syytin tietysti itseäni, menin lankaan, ja uskoin ettei se ollut hänen vikansa. Että oli minun syyni etten aiemmin ollut tajunnut lähes olemattomia vihjauksia asiasta. Että oli minun vikani, että olin liian kauan jäänyt ruikuttamaan hänen peräänsä, kun mitään ruikutettavaa ei enää ollut. Että minun olisi todellakin pitänyt tajuta tyhjästä, että tässä tämä sitten oli. Ja ennen kaikkea - että kaiken päättäminen facebookitse uuden parisuhteen julkistamisella olisi ihan ok.

Kun mun läheisin ystäväni sitten kysyi, miltä musta tuntuu, musta ei todellakaan tuntunut enää miltään. Tuntui lähinnä, että mä olin käyttänyt jo kaikki tunteeni niiden sekavien kuukausien aikana, eikä nyt ollut enää mitään jäljellä. Mä tukahdutin kaiken mieheeni liittyvän ja yritin jatkaa elämää. Mutta kyllä ne asiat tulivat aina takaisin. Aina ennemmin tai myöhemmin jokin muistutti mua siitä, ja siitä mitä meistä olisi voinut tulla. Ja edelleen syytin itseäni hänen menettämisestään, mutta vasta nyt mä ymmärrän, ettei se todellakaan ollut minun vikani, vaan sen miehen tapa ja luonne käyttäytyä. Ja ettei todellakaan ollut ok syyttää itseään loputtomiin jostain sellaisesta, mitä hän ei ilmeisestikään enää ajatellut - meidän suhteemme loppua.

Olin päässyt siitä jo jokseenkin hyvin yli vatvottuani asiaa enemmän kuin pää salli. Mä olin jo löytänyt uskon siihen, että joku voisi välittää musta ihan oikeasti ja aidosti. Olin hyvällä tolalla, kun se päätti palata ja sotkea kaiken. Tai no, tietystikään kuten myöhemmin selvisi, hänen käsityksensä palaamisesta ei ihan kohdannut omani kanssa, varsinkin kun hän edelleen seurusteli tuolloin. Vaikka salaisesti olin hieman imarreltu tästä, minusta vain ei ollut enää siihen, aloittamaan kaikkea sekavuutta alusta. Minä muistutin itseäni huonoista puolista - mutta silti annoin hänen ylipuhua itseni - melkein. Kun hän tajusi, etten enää olisi yhteistyökykyinen hänen uuden naisensa pettämispuuhissa, ei hänestä ole sen jälkeen kuulunut. Pidin meitä ystävinä jonkin aikaa sen jälkeen, mutta sitten tajusin ettei hän koskaan onnistuisi olemaan kanssani vain ystävä. Hetken minä jopa harkitsin kertomista hänen uudelle tyttöystävälleen, mutta niin kuin se minua edes uskoisi. Väittäisi vain kateelliseksi ja hulluksi ämmäksi, joka ei osaa jättää exäänsä rauhaan. Niinpä minä annoin asian olla, ei ollut minun asiani raportoida ja huolehtia ex-mieheni tekemisiä. Enkä minä myöskään halunnut olla osa sitä ruljanssia, jota hän varmasti jo minun aikaani pyöritti. Ja sitä kokemusta minä en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni. Joten annoin uuden naisen elää kulisseissaan tietäen että ne vielä jonain päivänä hyvinkin romhtaisivat alas kolisten ja kovaa.

Ja  nyt, reilun vuoden jälkeen, kaiken epäröinnin ja katumisen jälkeen, minä en enää halua häntä. Minä ansaitsen parempaa.