Joka kerta peiliin katsoessani mietin lopettamista. Entä jos mikään ei muutu. Mitä jos tämä ei tästä enää parane. Mun loputtomuusprojektilleni ei näy loppua, ja asiat vain pahenevat. Mä olen niin kyllästynyt kaikkeen. Siihen, että ihmiset ovat välinpitämättömiä, julmia toisilleen, ja siihen, että ne, jotka tukea kaipaisivat eivät sitä saa. Kuka mua on jaksanut kuunnella. Mulle on vain syynätty lisää laskuja, joilla on lupailtu paranemista. Tahkottu vain rahaa hyväuskoisten ja epätoivoisten kustannuksella. Haistakaa, lääkärit, vittu.
Mä olen kyllästynyt muihin. Kaikki ajattelevat vain itseään. Pitävät itseään muita parempina. Mikään, mikä ei hyödytä, ei ole minkään arvoista. Mä olen niin kyllästynyt elämään sellaista, käymään läpi samaa tarpeetonta paskaa päivästä toiseen, tuntemaan illalla, miten kuumat kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Kokemaan kaiken uudestaan minkään muuttumatta. Ihmiset, joilla on jo kaikkea, ja jotka mielestään ovat kaikkea, eivät tajua alistavansa muita. Minä en voi olla miettimättä, vertailematta itseäni muihin, kun minua jatkuvasti latistetaan alaspäin - ja usein ihan tahallaan. Minä olen kyllästynyt olemaan säälitty, kyylätty ja kosmetologeille ja lääkäreille se kammotapaus. Toisaalta minunlaisiani he kaipaavat; helppoa rahaa rahaa rahaa. Olen niin kyllästynyt olemaan heikko.
Kukaan ei voi koskaan ymmärtää, miten paljon huono itsetunto rajoittaa. En pysty näkemään ketään ilman, että olisin yrittänyt peittääsen, mitä he kammoksuvat. Yritän esittää niin kuin en huomaisi, välittäisi, lannistuisi. Mutta minä olen niin uupunut. Koska mikään ei oikeasti ole muuttunut. Olen tehnyt kaikkeni muuttaakseni asioita, mutta ne ovat aina vain huonommin. Ei väliä, montaako tablettia vedän aamuisin tai mitä sudin naamaani, minun ihoni on hirveä, eikä ole päivää, jolloin minua ei muistutettaisi siitä, ei päivää, jolloin joku ei katsoisi inhoten tai pilkallisesti. Ei ole päivää, jolloin minä en muistelisi aikaa ilman ongelmia, ja toivoisi näkeväni päivän, jona asiat olisivat jälleen niin kuin ennen. Vaikka lupaillaanhan minulle, että asiat kääntyvät vielä hyväksi - mutta ovatko ne kääntyneet? Olen yrittänyt käännyttää niitä yli vuoden - mutta kuinka pohjalle minun täytyy mennä, että he suostuvat tajuamaan, etteivät nämä tabletit tai voiteet ole tehonneet - vaan vain ajaneet pahempaan - mikä onkin helpon rahan ja hyväuskoisten huijaamisen kannalta parantumista tärkeämpää. Ei ole päivää, jolloin ohitseni ei kulkisi koppavia ämmiä muita nenänvarttaan pitkin tuijottaen, ei olisi päivää, jolloin nämä ämmät eivät saisi minua lannistumaan, ei väliä kuinka vahva minä yritän olla.
Ei ole päivää, jona minä en murehtisi, analysoisi ja miettisi, mitä teen väärin. Mitä olen tehnyt väärin, kun elämästäni tuli yhtä tuskaa ja lääkärissä ravaamista.
Kukaan ei koskaan tule ymmärtämään, millaista tuskaa joka päivä minulle on. Tyhjiä lupauksia, ilkeitä katseita, välinpitämättömiä ihmissuhteita, musertavia totuuksia. Kun minä kestän vähän aikaa, tapahtuu taas jotain vieden minut paljon syvemmälle. Mikään ei kestä, kaikki on hetkellistä, ja se vähä, mitä minulle koskaan tapahtuu, ei kestä silmänräpäystä pidempään.
Joskus muistan miettineeni, voiko onnellisuudella olla joku raja. Jotkut uskovat kehään; että kun on mennyt tietyn rajan yli, palataan taas alkuun; alas; mutta minusta tuntuu, että minun elämäni on jumiutunut alas eikä mikään ole saanut sitä palaamaan edes keskivaiheille.
He huomaavat, että minä kärsin, mutta eivät välitä. Ystäväni ovat muuttuneet pinnallisiksi, heitä ei kiinnosta enää mikään millä he eivät voisi leveillä tai saada hyötyä. Nöyryys on heille kirosana. Olen välillä niin yksin, mutten kaipaa elämääni ihmisiä, jotka tekevät siitä enää yhtään vaikeampaa.
Yhä useammin minä mietin pakokeinoa. Lentolippua jonnekin kauas. Yhteyksien katkaisemista. Edes muuttoa toiseen kaupunkiin, kaummas. Kuinka kauan menisi, että he huomaisivat. Kenties viikko, mikäli saija olisi ryyppyseuraa vailla. Kuukausi, koska kaikilla olisi niin kiire. Kenties parikin ennen kuin joku huomaisi, ettei maarenin facebookia enää ole.
Yhä useammin minä haaveilen poispääsystä, jonnekin sellaiseen paikkaan, missä minua ei tunneta, jossa minun ei tarvitsisi olla mitään. Jossa saisin olla oma säälittävä itseni ja parantua. Mutta missään, mihin voisin mennä, en koskaan saisi rauhaa menneisyydeltäni, enkä voisi unohtaa niitä paineita, joita muut minulle asettavat. En voisi olla murehtimatta. Menettämättä toivoa. Heräisi ilman, että silmäni olisivat turvonneet ja päässä jyskyttäisi.
Tahtoisin kauas pois, jonnekin, missä voisin unohtaa arkiset asiat ja saada elää vapaasti, oikeasti vapaasti, ilman että joku analysoisi käytöstäni tai tekemisiäni, ilman negatiivista tuulta ja kiukuttelua. En jaksa enää kuunnella tömistelyä, ovien paiskomista ja turhautumisen purkamista. En jaksa olla syypää, se johon kiukku ja vittuuntuneisuus ennemmin tai myöhemmin puretaan, ja se, jotai aina syytetään tehdyistä tai tekemättömistä asioista. Se, josta väkisin etsitään virheitä tai jotain "outoa."
Tahdon vain elää rauhassa, vapaana syytöksistä.
Tahdon vain sellaisen elämän, jota minulla ei koskaan ollut.
Huonot ystävyys- ja ihmissuhteet ovat osittain ajaneet minut tähän. Toinen toisensa jälkeen pettäneet luottamukseni.
Mutta jos sinä kuuntelisit minua, et olisi noin ruma.
Miltä tuntuu, kun oma äiti sanoo tyttärelleen noin.
Millaiset kaverit ilahtuvat erosta ja ovat enemmän tai vähemmän salaa vahingoniloisia.
Millaiset kaverit eivät soittele ja sukulaiset syyllistävät siitä, etten koskaan lukenut itselleni viisinumeroisen kuukausipalkan ammattia.
Kaikki tahtovat vain puhua itsestään, saada neuvoja tyhjänpäiväisiin asioihin ja lörpötellä joutavuuksista - ja ennen kaikkea puhua pahaa toisista ja spekuloida näiden tekemisiä. Tajuamatta lainkaan mitä ei se ennen noin ruma ja vastenmielisen näköinen ollut -kommenteillaan aikaansaavat.
Yritän jälleen pidätellä kyyneliä lääkärihuoneessa. Hän syyllistää minua siitä, etten käyttänyt voidetta numero 2777 joka ilta, ja sain siis syyttää itseäni, etten ollut upeassa kunnossa. Minä yritän selittää, että tuubi vain pahensi tilannetta, mutta niin hän väitti, että tilanteen olikin mentävä ensin pahaksi ennen kuin sitä pystyi parantamaan. Minä olin kuitenkin jo niellyt tuon selityksen niin lukuisia kertoja, mikä oli osasyy sille, että naamani näyttää sille miltä näyttää, ja miksi mieluummin olisi vaihtanut työpaikkani vaikka Balin tissibaariin, kunhan olisin vain päässyt jonnekin täytymättä heti palata takaisin.
Minä mietin, postittaako tämä vai ei. En halua kuulostaa masentuneelta tai itsetuhoiselta, sillä sitä minä en ole. Mutta koska minä tiedän lopulta aina palaavani näihin ajatuksiin, painan enteriä ja yritän taas vältellä kirkasvalolamppuja ja peittää turvonneet silmät parhaani mukaan.
Tällaista kohtaloa mä en toivoisi kenellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti