ei heikkohermoisille.

Naapuriseinän takaa kuuluu Robbie Williamsin pauhu. Kuningatar Elisabethin juhlat. Let me entertain you. Anna minun viihdyttää sinua. 
Fuck it, minä ajattelen. Robbie Williams on kyllä jo parhaat päivänsä nähnyt. Katson peiliin ja ajattelen, niin minäkin.

Jääkaapin valo käy silmiini. Päänsärky ei ole vieläkään hävinnyt. Joka ilta minä ajattelen, ettei se enää huomenna vaivaa minua. Mutta ei. Se vain pahenee joka päivä.

Yhtäkkiä minua huimaa. Takerrun tuoliin ja yritän ryhdistäytyä. Kiellän, että huimauksella olisi jotain tekemistä aiemman näön sumenemisen kanssa. Huomaamattani ajaudun kuitenkin ajattelemaan sitä pelonsekaista tunnetta,  kun seinällä olevien taulujen kuvat sumenivat yhtäkkiä silmissäni ja terävöitymiseen kului kauemmin kuin pelkkä silmänräpäys.

Jessie J:n karjunta raastaa hermoja. Kopautan seinää, tuloksetta. Suljen makuuhuoneen oven, tuloksetta. Kiroan mielessäni, millainen pönttö tahtoo katsoa kolean ja jotenkin etäisen mummon valtakuden kunniaksi järjestettyä täysin turhanpäiväistä juhlaa, jossa artistien taitavuus mitataan kovaäänisyytenä ja karjuntana. Elisabeth muistuttaa kuitenkin omaa isoäitiäni, ja kadun ajatuksiani. Olen niin uupunut, että nukahdan ennen kuin huomaankaan. Ennen nukahtamista muistan kuitenkin jostain syystä halunneeni lasin vettä ja ajatelleeni, etten minä ainakaan kutsu ex-miehiäni häihini. Aamulla huomaan keittiössä särkyneen lasin ja lattialla vesilammikon.

En kuitenkaan ole niin onnekas, että saisin nukuttua koko yön katkotta. Digiboksin kello näyttää 01:13 kompuroidessani vessaan. Tuijotan lavuaarin viemäriä ja sen metalliseen ritilään pinttyneitä hyytymiä. En vieläkään ymmärrä, miten kukaan voi pitää veren yskimistä coolina.
Valutan vettä viemäriin ja toivon näkyvimpien merkkien huuhtoutuvan pois. Samoin kuin muistojen.

Wc:stä palatessani kello näyttää 01:42. Olen ollut onnekas. Yleensä olen saanut tuskailla myös sitkeän nenäverenvuodon kanssa. Tänään selvisin 20:een minuuttiin.

It's a quarter after one. Elisabethin muistelukonsertti palaa mieleeni. Päätä jyskyttää edelleen ja kaipaan vain unta. En pysty ajattelemaan selkeästi. Ulisemalla laulettu Need You Now muistuu mieleeni, mutta minä tahdon vain nukkua. Ajattelematta ketä voisin ajatella kellon näyttäessä 02:15. Olen nukkunut kolme tuntia.

Aamulla herään kolinaan alhaalla. Huoltotyöt on käynnistetty ennen kahdeksaa, tietysti juuri silloin, kun olisin mennyt töihin myöhemmäksi. Yritän saada nukutuksi, mutta rakennustöiden ja lehtipuhaltimien äänet tekevät siitä mahdotonta.
Kello ei ole edes kahdeksaa. Olisin voinut nukkua yli kymmeneen. Mutta ainoana myöhäisempänä päivänä se ei tietenkään tule kuuloon. Olen niin poikki, että voisin vaikka nukkua keittiön lattialla. Mutta lehtipuhaltimet. Samassa huomaan särkyneen vesilasin ja muistan hämärät mielikuvat siitä, että joskus illalla minulle yhtäkkiä tuli tarve hakea vettä. Heitän sirpaleet pois, lasi on onneksi ruma ja arvoton, ja luuttuan veden pois. Kello 08:12 rakennustyöt sekä lehtipuhallus ovat väliaikaisesti loppuneet. Niinpä tietenkin. Minä olen kuitenkin ollut jo liian valveilla nukahtaakseni uudestaan.

Tämän aamun pärjään vain kahdella lääkkeellä. Sateisella säällä olen jättänyt siitepölylääkkeet pois. Vain kaksi tablettia ja puoli litraa vettä. Vettä, jonka juomisesta minulle tulee vain joka aamu huonompi olo. En kykene syömään. En pureskelemaan mitään. En halua ajatellakaan leipää tai jugurttia. Syön aamiaiseksi banaanin, enkä pysty juomaan mitään pakollisen vesimäärän jälkeen. Puolen päivän aikoihin päätäni jomottaa jälleen ja tortillat saavat minut voimaan pahoin. Epäilen avokadoja, mutta jauhelihatäytteen mausteinen haju etoo minua. Suljen silmäni ja yritän ajatella jotain muuta. Kumoan palan alas kurkustani ananastäysmehulla, joka sekin maistuu jotenkin omituiselta, vahvalta, karvaalta.

Minua ei lainkaan huvita valmistautua töihin. Pukeutua virallisemmin tai meikata. Jätän hiukset auki, koska niiden kiinni laittaminen kiristää liikaa. Pari tuntia voin hyvin. Välttelen tiettyjä henkilöstöpuolen henkilöitä, yritän pitää ajatukseni kasassa. Näyttää siltä kuin en kärsisi krapulasta, sillä sitä se ei ole. En ole raskaana enkä kärsi vaihdevuosista, joten yritän unohtaa koko asian. Aina ruokataukoon asti. Kana ja riisi -valmisateria ei tuota ongelmia. Suklaan syöminen osoittautuu kuitenkin kamalaksi ideaksi. Jo kahden palan jälkeen minua heikottaa. Katson tumman suklaan päiväystä, se on päivätty pitkälle ensi vuoteen. Loppupäivä kuluu katsoessa kelloa.

Ex-mies kävelee vastaan ja vetää alakuloisuudessaan allekirjoittaneelle vertoja. Hymyilemme kohteliaasti, väsyneesti, ja jatkamme matkaa. Ehkä hänenkin naapurissaan remontoidaan, minä huomaan tuntevani sympatiaa.